maanantai 26. syyskuuta 2016

Lakanapitsi-toppi

Kesällä löysin tuunattavien vaatteiden kasasta alimmaiseksi litistyneen Marimekon mekkosen. Ihan kiva, mutta ei mulle :D
Niinpä mä otin sakset ja pätkäisin mekon keskeltä poikki. Helmaan löytyi kiva ja suht simppeli lakanapitsi, jonkun taitavan joskus omin kätösin virkkaama.
Eihän siinä kauaa nokka tuhissut, kun toppi oli valmis!




Kiva ja ohut puuvillainen toppi, selässään vetoketju. Tämäkin tuli kesällä heti käyttöön - nyt sen käyttöaikaa voi jatkaa heittämällä neuleen tai farkkutakin päälle.





Ja taas tuli kiva sijaistoiminto, kun keksin ottaa tästä kuvia - ei tarvinnut imuroida :D

Maanantaimoikat!

Ellis

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Sunnuntain sukkelin diy

Mulla on pyörinyt kaapissa pitkään harmaa Vero Modan neule, jonka parasta ennen päiväys on mennyt jo aikaa sitten, mutta jota en kuitenkaan ole osannut heittää pois.
Tänään selvisi sekin, miksi olen sitä henkarissa roikuttanut - sehän vain odotti tätä sunnuntaita saadakseen uuden elämän :D :D




Parasta ennen meni myös vanhoilla Hilfigerin farkuilla, joiden haaruksista jo saattoi nähdä, minkäväriset alushousut päälle oli valikoitunut...

Farkuista tulikin monenlaista valmista, jokin niistä oli ehkä kuitenkin mieluisin päivän ompeluksista...




This is where Tommy Hilfiger meets Vero Moda!




Pöydällä odottaa toinenkin vanha villapaita. Vielä en keksinyt sen pään menoksi mitään, mutta ehkä sekin saa jonakin päivänä alaosaansa jotain lisuketta ;)

Mukavaa sunnuntaita!

Ellis


tiistai 20. syyskuuta 2016

Tavallisen tiistain parhaus

Ei sitä tarvitse odottaa viikonloppua tai lomapäivää. Otetaan vain ihan tavallinen tiistai-ilta. Kääräistään siihen mukaan vähän ilta-aurinkoa ja omenantuoksua. Viinimarjanlehdetkin käy, jos ei omenapuita löydy. Laitetaan samaan pakettiin vielä lenkkarit, pieni koira, jota ei tarvitse maanitella mukaan ja jonka saa helposti iloiseksi, sekä muutama kolikko kotimatkalla haettavaa maitopurkkia varten. Maailman ihanin tekosyy lähteä ulos: maitopurkki!




Kävellään ilman päämäärää. Pysähdellään. Haukotaan henkeä kauniille syystaivaalle. Mietitään, että mikäs kamala se syyskuu muka on. Ei mikään.




Vauhdilla ei niin väliä, kunhan saa raitista ilmaa. Jalat vievät suunnittelematta sinne, mistä näkyy kauneimmat järvenselät ja taivaantulet. Muutama joutsen vielä bonuksena. Ja se savun tuoksu, kun joku lämmittää saunaa rannassa. Ihan tavallisena tiistai-iltana.




Ei muuta tällä kertaa. Ei edes sitä vähää harmitusta, että viikko ei ole edes vielä puolessa. Ja miksi se olisikaan? Mihin täällä on kiire, kun elämä on nyt?




Ja voihan sitä vaikka välillä ajatella niinkin, että mitähän muuta mahtavaa tällä viikolla voi olla vielä tarjota, kun jo tiistai antaa tämmöistä parastaan. <3




Niin ja olihan taas kiva kuvata pieni hetki takapihalla, kun valoa vielä riitti. Pulloveljeksille pitäisi löytää kiva paikka sisältä, ennen pakkasia.




Vanha kristallikruunu saa pala palalta ja prisma prismalta uutta elämää. Se liittoutuu herkän hopealangan kanssa ja tuo koruihin tarvittavaa painoa ja särmää.





Kun alkaa pieniä tekemään, voi kohta jo syntyä muutakin.





Huomaan, että kun tekeminen on ollut jonkin aikaa telakalla muun elämän mellastaessa, on ihanaa aloitella pikkujutuilla. Niillä, joita väkertää valmiiksi asti heti muutaman, äkkiä. Että muistaa taas, mitä se olikaan. Silloin erityisesti käsiin kulkeutuu pikkuinen virkkuukoukku, joka koukkaa näitä pikku koruja, vaikkei virkata osaakaan. Jotenkin ne vain punoutuvat, vahingossa ;)
 



Lempeitä syyskuun päiviä <3

Ellis



tiistai 6. syyskuuta 2016

Ei tehrä tästä ny numeroo

Täällä ollaan <3

Sillä vaikka elämä ottaa välillä puhutteluunsa, se pistää meidät silti kulkemaan eteenpäin. Niin on aina ollut ja taitaa olla vastaisuudessakin. Voi ihan rauhassa vaikka kompuroida, ei sittenkään ole kuin yksi suunta - eteenpäin.




Elämä on silti ihanaa - se antaa suolaisten kyynelten lisäksi niin paljon naurua ja kermakakkua, että eihän sitä voi olla rakastamatta. Se myös onneksi antaa kyvyn muistella ja nähdä valon pimeässä.

Mä olen aina tainnut olla sellainen, joka kulkee sydän kämmenellään. Siksi varmaan isästäkin oli luontevaa ja itsestäänselvää kirjoittaa. Välttämätöntäkin, vallankin sillä hetkellä kun tajusin, että kirjoittamalla mä prosessoin itselleni asioita ja teen niistä itselleni helpompia selvitä.




Mutta kun antaa itsestään, saa myös jotain tilalle. Se konkretisoitui, kun sieltä ruutujen takaa tulvahti tsiljoona sydäntä ja halia. Vetivät sanattomaksi ja toivat mukanaan sellaisen määrän lämpöä ja rakkautta, että niillä olisi lämmittänyt pienen puutalokorttelin. Isot ja maailman lämpimimmät kiitokset teille!! Kaikki viestit ja kommentit auttoivat ja lohduttivat, ne luettiin ja taas luettiin. Niihin palataan varmaan vielä monet kerrat ja ne todella saivat mut näkemään (taas kerran), miten upeita ja ihania ihmisiä siellä on! Olitte se lämmin viltti, jota tarvitsin harteilleni. Ja jonka onnekseni sain. <3




Kaiken tämän elämänmakuisen elokuun ja hautajaisjärjestelyjen, työn alkamisen ja muun touhottamisen keskellä minä aloitin uuden vuosikymmenen. Se on taatusti myös yksi vako, joka tässä elämän perunapellossa tulee jäämään mieleen. Se syksy, kun kaikki sattui peräkkäin. Se syksy, kun.




Miten voikin sen kaiken surun ja haikeuden keskeltä kummuta sellainen ilo ja onni, kun tajuaa, että eiväthän ne tunteet sulje toisiaan pois. Ja niin me iloittiin, juhlittiin ja nautittiin, niinkuin vain silloin voi tehdä, kun elää. Koko rahalla, koko elämän mitalla. Kaikki rakkaat ja parhaat mukana... isäkin omalla tavallaan. Mä olin näet päättänyt, että harjoittelen salaa isän haitarilla yhden kappaleen ja soitan sen juhlaväelle. Niinkuin sitten teinkin. Ei sitä ehkä kummoiseksi soitannaksi voi sanoa, mutta komppipuoli kyllä onnistui, eikä mun tarvinnut kahta kertaa kysyä, haluaisiko juhlaväki laulaa mulle Paljon onnea vaan... Niin mä sitten säestin itselleni tuvan täydeltä onnittelulaulun :D




Paellan, pöytäviinin ja kasaridiskon merkeissä oli hyvä ottaa vastaan puolen vuosisadan viisaus ja tajuta olevansa onnellinen omasta itsestään ja kaikista niistä, jotka jakavat mun kanssa tätä taivalta täällä. Voisiko sitäpaitsi olla ihanampaa ikää, kun voi viimein tajuta, että on viisastunut omista virheistään ja on jo aikoja sitten lakannut vertaamasta itseään muihin. Ei tarvitse haluta ja saada kaikkea, ei tarvitse suostua joka asiaan, ei tarvitse matkustaa jokaiseen maailmankolkkaan ja voi viimeinkin olla juuri sellainen oma itsensä kuin haluaa olla. Ja olla siitä vielä ylpeä, sopivalla tavalla. Elämänkokemus, tuo näkymätön cv, jota kukaan ei kysy, mutta joka meissä näkyy. Ja ikä... sehän on vain numeroita. :D




Vähän niinkuin Muumilaakson merkillinen juhannus, oli tämä minun elokuuni merkillinen elokuu. Rakas ja raskas. Ääripäitä ja suuria tunteita. En voi enää elää niitä hetkiä, mutta tulen kyllä muistamaan ne aina. Koko kirjon ja sateenkaaren molemmat kultatynnyrit.




Silti, vähän helpottuneena ja hyvilläni nostin tänään kasvot syyskuun aurinkoa päin ja vedin syvään henkeä. Ilmassa oli sekoitus omenaa, keltaisia lehtiä, syysleimua ja pihlajanmarjaa.


Ellis