lauantai 17. kesäkuuta 2017

Toscanan auringon alla part.3

Minä uskoa satuihin. Keijuihin, peikkoihin, tonttuihin ja onnellisiin loppuihin. Satumaiseen tuuriin ja siihen, että kun tarpeeksi uskoo, voi saavuttaa haluamiaan päämääriä. Toki on jaksettava uskoa. On jaksettava tehdä töitä ja nähtävä vaivaa. Mutta jos ei yritä, ei voi onnistua. Jos ei haaveile, ei voi olla lapsellisen onnellinen haaveen täyttymisestä.




Matka Toscanaan on ollut haave. Olen jaksanut pitää sitä yllä vuosikausia. Olen haaveillut siitä ja sen kumpuilevista maisemista. Tiilikattoisista kivitaloista, kukista valtavissa ruukuissa ja loputtomista viiniviljelmistä. Pienistä mutkittelevista teistä maaseudulla. Auringonlaskuista ja värikkäästä taivaanrannasta.




Yksi monista haaveista tänne tultaessa oli, että voisin löytää Bramasolen - tuon talon Toscanan auringon alla -elokuvasta. Se on varmaan ollut monen muunkin "pyhiinvaelluskohde" täällä, mutta kovin niukasti siitä ja sen sijainnista kuitenkin löytyi faktaa netistä. Tai ainakaan minä en meinannut löytää. Mutta yrittänyttä ei laiteta!




Niinpä me löysimme eilen pienen seikkailun jälkeen Cortonan rinteillä mutkittelevan tien. Sen yhden mutkan takana, ei kovinkaan kaukana, oli kellanruskea kivitalo, jonka pihaa kiersi rautaportti. Portin vieressä oli pieni kiveen hakattu syvennys, johon voi tuoda kynttilän tai kukkasia (saatatte muistaa, kuinka elokuvassa vanha papparainen toi aina kukkia muurin syvennykseen). Jotakin tuttua talossa oli, ehkä parveke, joka antoi tielle päin... talon koko ja väri. Rautaportissa oli nimilaatta: Bramasole. Voitte arvata, kuka oli onnensa kukkuloilla! :D





Talo on niin korkealla, että pihaan ei voi mitenkään nähdä - mikä on hyvä juttu asukkaiden kannalta. Ikkunat olivat kuitenkin auki ja jostain talon uumenista kuului iloista puheensorinaa. Meitä ei niinikään voinut kunnolla nähdä, joten mitään huonoa omaatuntoa ei tästä pikaisesta portilla pyörähtämisestä ja parin valokuvan nappaamisesta voinut mitenkään saada. Ei taidettu olla ihan ensimmäisiä, eikä ainoita ;) ;)




Meidät ohjasi lopulta perille pieni tripadvisorin vinkki, josta nappasin osoitteen. Sen klikkasin suoraan Google Mapsin navigaattoriin, joka ohjasi meidät suoraan perille.
(Vinkkinä muille samanlaisille leffahörhöille, talo löytyi tämmöisestä osoitteesta: Localita Torreoni 150-154, Cortona)






Samalla puolella Cortonan kukkulaa löytyy toinenkin todellakin käymisen arvoinen paikka  (kiitos Viipi vinkistä!). Ikiaikainen Le Cellen luostari, Franciscus Assisilaisen perinteitä vaaliva, yhä toiminnassa oleva luostari. Sekään ei ole monen kilometrin päässä Cortonasta ja sinne johtaa ruskeat opasviitat jo Cortonaan menevältä tieltä lähtien. Suuntaa auton nokka kuitenkin Torreonin suuntaan, niin satut nopeammin oikealle tielle.




Kun astuu luostarin portista sisään, astuu aivan toiseen aikaan. Tosi vaikuttava paikka. Suurin osa luostarin alueesta on privaattia aluetta, sillä täällä asuu yhä munkkeja, mutta pienenkin osan näkeminen on hieno kokemus.





Olin juuri sanonut ääneen, miten siistiä olisi nähdä paikan päällä edes yksi ihan oikea munkki.. olin miettinyt, ovatko he todella ruskeakaapuisia miehiä, joilla on naru vyötäisillä. Ja kas kummaa, kun tulimme sillan yli ensimmäiseen rakennukseen, edessäni seisoi munkki ruskeassa kaavussa, naru vyötäisillään. Hän katosi kuitenkin samantien jonnekin luostarin uumeniin.




En malttanut olla ajattelematta, minkälasta elämää nuo miehet viettävät valitsemallaan tiellä tuossa melko karun näköisessä, joskin todella kauniissa paikassa. Luostarin symmetrinen ruusutarha oli uskomattoman näköinen.





Päivät menevät lomallakin nopeaan ja viikko on pian vierähtänyt. Palasimme juuri Cortonan lauantai-illasta. Siellä jazz ja katusoittajat olivat vallanneet pienet kujat ja ilmassa oli säveliä ja hilpeyttä. Pääsimme näkemään yhdet italialaiset häät aitiopaikalta ravintolan terassilta. Paukkuraketit ampuivat ilmaan kimaltavia konfetteja ja taivaalle nousi lopulta iso kimppu valkoisia ilmapalloja.








Huomenna, kun pakkaan matkalaukun, katson tarkkaan ympärilleni. Painan mieleeni nämä tuoksut ja värit. Sisiliskon keltakirjavan selän sen kiirehtiessä ikkunaluukun ohitse kotiinsa.
Sen hiukan vinon kohdan muutenkin vinossa makuuhuoneen katossa, johon silmä osuu ensimmäisenä aamulla herätessä. Sadettajan sihinän puutarhassa, pelargoniat ja laventelit.





Jätän tänne pienen palan itsestäni, että se juurtuisi tähän punertavaan maaperään, pienen viiniköynnöksen viereen. 
Että olisi palattava takaisin.

Ciao!

Ellis


perjantai 16. kesäkuuta 2017

Toscanan auringon alla part.2

Pieniä havaintoja ja vinkkejä Toscanasta (omiani, eivät siis mitään yleisiä totuuksia!)

* Yleistä: täällä on siistiä, tienpientareilla ei näy roskia, ei myöskään kaduilla. Jalkapallo on todella suosittua (vrt. jääkiekko Suomessa) ja jokaisen pikkukylän laidalla on oma kenttä. Täällä Fratticciolan pienessä kylässäkin, pellon reunassa, ihan meidän majapaikan alapuolella on kenttä, jossa on ihan oikeat pelit joka toinen ilta. Sinne myydään lippuja ja nakkikioskista voi ostaa pikkupurtavaa. Jalkapallokentän laidalla löytyy luultavasti peli-iltoina enemmän ihmisiä, kuin koko kylässä on asukkaita. Jotenkin liikuttavaa <3




* Ihmiset: ystävällisiä, sydämellisiä, avuliaita. Katsovat silmiin ja hymyilevät paljon.

* Miehet: komeita, kauluspaitaisia, charmikkaita. Nauttivat elämästä. Ajavat kovaa. Vanhemmat miehet muodostavat yhteisöjä mm. huoltoasemien baarien ulkopöytiin olutta siemaillen ja päivän jalkapallotuloksia yhdessä ihmetellen.

* Naiset: kauniita, huoliteltuja, ahkeria. Kovia puhumaan.

* Mummot: huivipäisiä, vanhoja, ruskeiksi paahtuneita. Usein mustamekkoisia. Ketteriä. Liikkuvat  useimmiten jollakin moottoroidulla menopelillä (pikkuauto, mopo).




* Lapset: hyväkäytöksisiä, kauniisti puettuja. Matkapuhelin ei ole kasvanut kämmeneen kiinni.

* Autoilu: lyhyeltäkin vaikuttavaan matkaan kannattaa varata aikaa, sillä tiet ovat pieniä, kapeita ja nopeusrajoitukset useimmiten 30-50 km/h. Polttoaineet: bensa ja diesel ovat hinnoissaan (lähes sama kuin Suomessa, motarin varrella vielä enemmän), joten kannattaa vuokrata pieniruokainen menopeli.

* Kieli: joka paikassa ei puhuta englantia, mutta italialaisten kanssa pärjää hyvin elekielellä.





* Ruoka: hyvää!! Ravintoloita - ristoranteja ja trattorioita - on joka puolella. Täältä  puuttuu (onneksi) monesta etelän maasta tutut sisäänheittäjät. Saat rauhassa tutkailla oven pielessä  ruokalistaa ja päättää, jatkatko matkaa vai astutko sisään. Se tuntuu mukavalta. Viini on edullista ja  hyvää. Paikallisia viinejä kannattaa kokeilla ja niiden valmistukseen voi tutustua vierailemalla  paikallisilla viinitiloilla. Me poikkesimme kauniilla Avignonesin viinitilalla Montepulcianossa. Noin tunnin mittaisen kierroksen hinta oli 20€/hlö ja siihen sisältyi perusteellinen kierros pellolta  kellariin ja lopuksi viininmaistelu.










* Hotelli: en ole eläessäni ollut lomalla näin hiljaisessa ja rauhallisessa majapaikassa! Asumme Fattoria Le Giaressa, pienessä hotellissa (perheyritys), joka sijaitsee Fratticciolan pienen kylän laitamalla, noin  10 minuutin ajomatkan päässä Cortonan kaupungista. Isolina, emäntämme, on tosi avulias ja ystävällinen. Aamupala on runsas ja hyvä, pyykkiä voi pestä, jos on tarvis. Puutarhassa on uima-allasalue ja useita kivoja soppeja, joissa voi oleskella ja nauttia rauhassa lomasta. Nukahdan ja herään linnunlauluun. Vanhojen kattojen alla pesii lukuisia pääskysiä ja kyyhkyt huhuilevat lakkaamatta.
Lämmin vesi tulee suihkussa pienellä viiveellä, ainakin täällä vinttihuoneistossa, joten kannattaa  päästää hyväntahtoisesti mies ensin suihkuun. ;)






* Luonto: täällä on juuri niin kaunista, kuin kaikissa kuvissa tai elokuvissa. Tai ei sittenkään. Täällä on vielä kauniimpaa.


Ellis




keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Toscanan auringon alla part. 1

No niin, tässä sitä ollaan. Olen löytänyt maanpäällisen taivaan, uskokaa tai älkää. Monen vuoden haaveilun jälkeen olen vihdoin päässyt Toscanaan, auringonkukkapeltojen ja huojuvien sypressien äärelle. Huokaus.




Kaikki alkoi oikeastaan jo vuonna 2004, kun eräänä pimeänä iltana palasin elokuvista. Olin joitakin kuukausia aiemmin itse tehnyt elämässäni rohkean päätöksen ja ostanut itselleni ja lapsilleni oman kodin, talon, joten ei ollut vaikeaa asettua elokuvan päähenkilön saappaisiin hänen selviytyessään impulsiivisen päätöksen jälkeen italialaisen talon remontoinnista ja uuden elämän aloittamisesta siellä. Toki, minähän olin turvallisesti kotiseudulla, eikä talostani repsottanut ikkunaluukut, mutta jotenkin vaan samaistuminen päähenkilön kirjailijattareen oli enemmän kuin helppoa.
Romanttista hömppää, sanoisi joku. Ainakin etämies, joka tuossa vieressä nyt kuitenkin myhäillen tutkii lähialueen viinitiloja ja miettii, mihin voitaisiin huomenna ajella... <3




Saavuimme Toscanaan kaikessa rauhassa sunnuntaina. Vuokra-auto löytyi helposti ja pian jo pieni harmaa Ford kiiti moottoritietä Roomasta pohjoiseen. Parin tunnin ja yhden pysähdyksen jälkeen löysimme majapaikkamme vahingossa juuri, kun olin ilmoittanut, että olemme eksyneet. Pienen kujan ja alamäen päätteeksi navigaattori ilmoitti meidän olevan perillä, vaikka edessä näkyi kuitenkin vain viiniköynnöksiä, peltoa ja muutama oliivipuu. Niin, ja jalkapallokenttä. Heti, kun pienen automme nokka kääntyi ympäri palataksemme takaisin, huomasin sen: pyöreän rautaisen kyltin, joka heilui hiljalleen kevyessä kesätuulessa ja jossa luki majapaikan nimi.




Ajoimme pitkän sypressikujan läpi ja pian edessä kohosi kiviraunion näköinen, jyhkeä rakennus, jossa oli mintunvihreät ikkunaluukut.
Hoidetusta piha-alueesta huomasi heti, että tultiin paikkaan, jota vaalittiin ja hoidettiin rakkaudella ja hyvällä huolenpidolla. Kukkaruukkuja ja korituoleja oli pitkin puutarhaa ja muutama vieras istui vehreällä allasalueella, muualla ei näkynyt ketään. Odottelusta ja huhuilusta huolimatta ketään ei näkynyt. Lopulta emäntämme otti meidät vastaan puhelimitse ja kehoitti meitä asettumaan taloksi huoneistoon, jonka ovasta löytyisi avain roikkumasta.

Viileän kivitalon portaat johtivat ensin toiseen kerrokseen, sitten vielä ylemmäs, kunnes pysähtyivät ruskean oven eteen. Lukossa roikkui avain valkoisen sydämen kanssa ja oven takaa löytyi pieni kattohuoneisto. Korkea tiiliseinä, kylpyhuoneen kattoikkuna, vinot katot, puinen iso vaatekaappi, tiililattia, korkea rautainen sängynpääty ja ne ikkunaluukut. Lintujen laulu, joka tulee suoraan sisälle.




Samana iltana ajoimme vielä muutaman kilometrin päähän Cortonaan. Tie kiemurteli vuorenrinteellä niin, että melkein huimasi. Perillä kaikki kadut olivat täynnä ihmisiä ja autoja paikallisen perinnejuhlan takia. Juhlaväki oli pukeutunut keskiaikaisiin vaatteisiin ja huilut soivat kujilla samalla, kun jonglöörit esittivät pallotemppujaan.




Koska oli sunnuntai-ilta, kaupat olivat kiinni, mutta ravintolat onneksi auki myöhäisille ruokailijoille. Ruoka maistui pikku terassilla, josta avautui ehkä yksi kauneimpia auringonlaskuja kapean kujan välissä. Taivas näytti siltä kuin joku olisi maalannut pensselillä pitkän vedon oranssia, sitten vähän keltaista ja vaaleaa vaniljaa.






Cortonan rinteen huikeat maisemat, lasi viileää toscanan viiniä ja huoleton, sydämellinen italialainen mentaliteetti, jossa kenelläkään ei ole kiire mihinkään... kiitos ja hyvää yötä!

Ellis


maanantai 22. toukokuuta 2017

Tahdon asia

Näin keväällä aina, suunnilleen samoihin aikoihin, huomaan sen. Minä olen puutarhaihminen. Toukokuussa.
Toukokuu onkin meikäläisen huippusesonki tällä saralla. Ihana toukokuu, kun mikään ei vielä kasva kunnolla, kun päivät ovat kirkkaita ja kauniita ja ruohonleikkuria ei vielä tarvitse ottaa tallista.
Sitten tapahtuu jotakin... hyttyset saapuvat sankoin joukoin, samoin vuohenputket ja elämänlanka ja muutamat muut kutsumattomat kasvit, rikkaruohot, joiden nimiä en tiedä.
Vaikka olisin kuinka trendikäs, en millään jaksaisi syödä kaikkia pihan vuohenputkia. Nokkoset sentään koitin syöttää perheelle yhtenä kesänä.




Nyt kun sesonkini on kuumimmillaan, huomaan käyskenteleväni iltaisin pihalla ihmettelemässä ensimmäisiä maasta työntyviä kukkia. Niitä onkin aika paljon - sinivuokot jo menivät, mutta valkovuokot ovat juuri nostaneet hennot kukkansa, samoin ensimmäiset lemmikit, joita pieneen rinteeseen on levinnyt satamäärin. Ahomansikan yksinäinen kukka on rohkeasti kukassa lämpimällä seinustalla. Raparperit puskevat vartta jo siihen malliin, että helposti saisi ensimmäisen mehumaijallisen keitettyä mehuksi mansikoiden kanssa.




Useimmiten teen suunnitelmia kulkiessani jokailtaisilla puutarhakiertueilla. Tuo puska pitää leikata, oksat katkoa, kasvimaa kääntää ja jos vaikka perunaa tänä kesänä taas pitkästä aikaa. Rosamundea, innostun! Valtavan perennapenkin (lue: vuohenjuuripenkki) olen suunnitelmissani kääntänyt lukuisia kertoja, vuorannut maan kuitukankaalla, levittänyt kuorma-autollisen uutta multaa ja istuttanut kasvit takaisin. Siinä se sitten on kukkinut koko pitkän kesän. Suunnitelmissani. Todellisuus on toinen juttu. Koska kuitenkin nyt on toukokuu ja kaikki on juuri nyt ihanaa, en viitsi pilata tätä juttua ujuttamalla mukaan inhottavaa todellisuutta.




Kuherruskuukausi puutarhan kanssa kestää yleensä kahdesta kolmeen viikkoon - no, joskus on mennyt viikko, puolitoista vielä kesäkuustakin, ennenkuin hanskat tipahtavat kädestä ja sesonki loppuu. Yhtä nopeasti kuin alkaakin.
Olen kuitenkin oppinut naamioimaan valtavan pettymykseni omaa puutarhanhoitoani kohtaan, kun viimeistään juhannuksen tienoilla alan puhua hiukan satumaisesti villiintyneestä puutarhasta. Se vaan kuulostaa niin ihanan romanttiselta ja salaperäiseltä. Jos sinne tänne ripottelee hiukan ruosteessa olevia peltisiä kukkapurkkeja ja soikkoja, vanhoja kastelukannuja ja muuta sopivaa, voi lopputulosta kutsua jopa romuromanttiseksi. Idyllistä! (Kunhan muistaa siirtää niitä ruohonleikkurin tieltä...)
Näin huijaan itseäni siinä muiden ohessa ja poimin kameran kanssa muutamat tarkoin valikoidut palat ja pihan sopukat, joita sitten katselen tyytyväisenä koneen ruudulta.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan todella paljon puutarhaani! Vanha tammi, koppurainen omenapuu ja kuivettuneet marjapuskat. Kurttulehtiruusu, joka leikkii aina ensin kuollutta, mutta heinäkuussa puhkeaa upeaan kukkaan. Juhannusruusu, jonka tuoksu kantautuu sisälle asti avoimesta ikkunasta. Kumpareet vanhassa sammaloituneessa nurmikossa. Vanha penkki, jolle ei uskalla enää istua koko painolla. Kaikki rakkaita. <3




Näin me eletään, puutarha ja minä. Vuodesta toiseen. Ja joka toukokuu tulee se kaunis ilta, jolloin istun terassin keinussa ja haistelen ihanaa vihreää kevätilmaa. Silloin kuulen maasta, mehevän mullan vierestä pienen kysymyksen:

- Tahdotko sinä, Ellis, olla puutarhaihminen?
Ja minä vastaan:
- Tahdon, tahdon!!


Ellis

maanantai 15. toukokuuta 2017

Toukokuun parhaat sekunnit

Mistä aloittaisin, kun toukokuun päivät ovat olleet niin täynnä kaikkea. Töitä, harrastuksia, töitä, tapaamisia, töitä, lumisadetta. Arkea ja juhlaa. Viileää koillistuulta ja pitkiä to-do -listoja. (Rakastan listoja! Mutta entäs, kun pitää jo tehdä listoja listoista??! Jokohan tipahditte kärryiltä? )




Sitten vihdoin tulee se viikonloppu, jota on odotettu! Yhtäkkiä, perjantai-iltana tuuli kääntyy kaakkoon, aurinko alkaa lämmittää ja talo on taas täynnä elämää. Valot loistavat ikkunoista ja eteisen kynnysmatto täyttyy kengistä. Yhtäkkiä muistuu mieleen, että on toukokuu - sekin pääsi jo unohtumaan rakeiden ropistessa ja ikkunoita raapatessa pakkasöiden jäljiltä.
Perjantai-ilta on saapuvia junia, saunanlämmitystä, pizzailtaa ja kuohuvaa. Mukaan mahtuu koirien jälleennäkemisen riemuakin. Hääräilen keittiössä ja kuuntelen, kuinka aikuiset lapset muistelevat lapsuuden kommelluksiaan.




Ilta pimenee yöksi. Ollaan sovittu, että seuraavana aamuna herätään ajoissa, koska olen toivonut äitienpäivälahjaksi yhteistä aikaa lasten kanssa ja retkipäivää Isojärven kansallispuistoon. Opiskelijoiden budjeteille sopivana tämä toive otetaan ilolla vastaan ja kuitataan. Ja minä saan laatuaikaa ja jotain, mitä ei voisi löytyä yhdestäkään lahjapaketista.






Valot sammuvat kuitenkin ihan liian myöhään, yökyöpeleitä kun ollaan koko joukko.
Retkestä tulee ihana ja pieni viivästys matkaan lähdössä ei haittaa hiukkaakaan. Aurinko pilkistelee välillä ja ilmassa tuoksuu keväinen metsämaa.







Kuljetaan polkuja rauhaksiin. Lapset, minä, etämies ja koirat. Pysähdellään. Annetaan ajatusten juosta. Jutellaan ja jutellaan, välillä kuljetaan hiljaa. Sitten jostain tulee nenään jo savun hajua, kun nuotiopaikalla on jo joidenkin aikaisemmin matkaan lähteneiden makkarat tulilla.







Niin meidän päivä ja viikonloppu etenee.
Pitkään nukuttuja aamuja, retkieväitä, reppuun kaatunut kaakao ja vaahtokarkkeja nuotiossa. Päiväunia ja saunapuiden kantoa. Yksi uuniin kuivunut paisti, pelastukseksi koituneet lihapullat ja kermakakkua. Äitejä ja maailman paras mummu. Yksi parisuhdekävely. Koirakaveruksia.



'


Lyhykäisyydessään siinä kaikki oleellinen. Välillä yhtä hullunmyllyä, mutta ihanaa sellaista. En vaihtaisi hetkeäkään. No, vaihtaisin.. että sunnuntain jälkeen voisi tulla vielä toinen sunnuntai, kun kaikki loppuu aina liian aikaisin ja lopulta aina pakataan laukut ja tulee aina kiire junalle. Osa lähtee ja osa jää, niin se menee. Mutta jos ei välillä lähtisi, ei voisi koskaan palata <3



Ellis