lauantai 5. joulukuuta 2015

Ketun kioski

Uskotko sinä satuihin? Minä uskon, ainakin hyvällä tahdolla sepitettyihin. Niihin, joiden myötä mielikuvitus saa siivet ja joissa löytää itsensä milloin mistäkin.

Kerron paljon töissä lapsille tarinoita ilman kirjaa. En tiedä, mistä jutut saavat alkunsa, niitä vain tulee ja lopulta huomaan, että tarina kuljettaakin minua, enkä minä sitä. Niin kävi tässäkin tapauksessa.

Ajattelin viedä teidät myös käymään Ketun kioskilla. Löysin Ketun kioskin sattumalta eräänä aamuna, kun lähdin niin kovalla kiireellä töihin, että en ehtinyt napata mitään aamupalaa.

Koska kaikki minut tuntevat tietävät, että ajan päivittäin melkoisen pitkää työmatkaa, useimmat heistä tietävät myös, että ajan reittiä, jonka varrella on ns. Keskisen suora. Se on pitkä metsäinen suora, jossa kannattaa olla tarkkana peurojen ja hirvien kanssa - heidänkin motarinsa kulkee Keskisen suoran kautta.

No, olin siis juuri Keskisen suoran päässä, kun huomasin, että kova tuuli oli heittänyt risun tuulilasille. Se oli itsepäinen pieni risu, joka ei pyyhkijöiden heiluttelusta huolimatta halunnut irrottaa otettaan tuulilasista, vaan heilui siinä ja häiritsi. Niinpä minun piti pysähtyä.

Nousin autosta ja heitin risun tienpenkalle. Olin juuri astumassa takaisin autoon, kun tuuli toi jostain nenääni aivan vastustamattoman ihanan tuoksun. Käänsin nenäni vastatuuleen ja tuoksu tuntui yhä voimakkaammin... joku paistoi jossain aivan lähistöllä vohveleita. Vai oliko se sittenkin hodarin tuoksu, paistettu kananmuna, pekoni...
Ennenkuin huomasinkaan, olin sulkenut auton oven ja astellut ojan penkalle, josta lähti pieni, kiemurteleva polku metsään. Jos ihan vähän matkaa vain, ajattelin.




Jonkin matkaa polkua kuljettuani en kuullut enää liikenteen melua. Edessä näkyi tuulenkaato, jonka juurakon takaa nousi pieni savukiemura. Paistetun makkaran huumaava tuoksu tuntui nenään ja kurkistin varovasti kaatuneen puun juuren taakse. Siellä se oli: pieni ajopuista ja laudankappaleista kyhätty hökkeli, jossa oli takaovi ja luukku etuseinässä. Kettu hääräsi kojussa tirisevän pannun äärellä ja käänteli paistinlastalla makkaroita ja kananmunia. Hänellä oli yllään esiliina, joka oli ehkä joskus ollut valkoinen, mutta nyt näki selvästi, että siihen oli pyyhitty rasvaiset käpälät moneen kertaan. Ketsuppiakin näkyi olevan essun rinnuksilla. Kettu vihelteli hiljaa ja sen kulmakarvat olivat vähän koholla.

Katselin hetken sivusta Ketun puuhailua ja rohkaisin mieleni. Koputin tarjoiluluukun tiskille ja Kettu nosti katseensa. Hän selvästi ilahtui tulostani, koska kysyi heti: "Yhdellä vai kahdella nakilla?"
"Kahdella", sain hämmennykseltäni vastattua.

Ennenkuin huomasinkaan, istuin koivupölkyn päällä syömässä ehkä elämäni parasta hodaria kahdella nakilla ja yhdellä kananmunalla. Ketun mielestä olin onnekas, koska hetkeä aiemmin kojulla oli ollut asiakkaita jonoksi asti. Mäyrä, jänis ja orava. Orava on kuulemma hiukan hankala asiakas, se yleensä vaihtaa mielipidettään viime hetkellä - juuri kun hodari on melkein valmis, se haluaakin vielä ylimääräisen paistetun kananmunan tai toisen nakin. Kettu ei kuitenkaan viitsi huomauttaa oravalle asiasta, koska orava on kioskin kanta-asiakas ja poikkeaa kojulla päivittäin.

Sittemmin olen kyllä jo oravaankin törmännyt, samoin kuin moneen muuhun kioskin asiakkaaseen. Minä olen yksi heistä, eivät he minua mitenkään kummeksu. Perjantaina autoin Kettua ripustamaan kioskin lippaan jouluvalot, mutta harmillista kyllä, ne olivat sellaiset, joissa oli pieni paristokotelo ja paristoja ei tietenkään ollut mukana.
Niinpä minä työpäivän jälkeen poikkesin ostamaan Taloushallista paristot ja jätin ne Keskisen suoran päässä olevalle bussipysäkille. Kettu oli hakenut ne sieltä ja voi veljet - kioskin lipassa palavat nyt ehkä cooleimmat jouluvalot ikinä! :)



Ketun kioski elää jo omaa elämäänsä... minä poikkean siellä, kun ehdin ja nykyään aamulla kouluun tullessani kuulen lapsilta ensimmäiseksi kysymyksen: "Kävitkö Ketun kioskilla?"

Koskaan ei kai voi olla liikaa mielikuvitusta. Se, että loihtii paikkoja ja tapahtumia, jotka pitää "kuvittaa" ja kuvitella itse, on enemmän kuin tervetullutta tässä nykymaailmassa, jossa kaikkea odotetaan valmiina eteen ja virikkeitä tunkee ovista ja ikkunoista.
Lapset toki tietävät... mutta haluavat uskoa, koska näkevät omilla silmillään, mielessään.
Mä luulen, että maanantaina poikkean Ketun kioskilla, koska Kettu lupasi mulle joulukalenteristaan yhden pussukan. Niistä pattereista, you know? ;)

Satumaisin terkuin,

Ellis <3



23 kommenttia:

  1. Ihqu tarina, ihqu kertoja!

    VastaaPoista
  2. Kiitos tarinasta. Luin tarinasi mielenkiinnolla ja huomasin, että kyllä me aikuisetkin tarvitsemme tarinoita, nimenomaan hyviä tarinoita.

    VastaaPoista
  3. Sinulla on kyllä tuo tarinankerronnan taito. Nyt vaan tarinat kansiin ja omat kuvitukset niihin. Lopputuloksena syntyisi varmasti hurmaava satukirja meille joilla ei ole noin upeaa kerronnan taitoa. Hyvää Itsenäisyyspäivää Ellis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anni <3 Kyllähän se aina välillä mielessä käy, että voisi näitä kirjoittaa kansien väliin. Miten mulla vaan pukkaa aina niin monta projektia päälle yhtäaikaa, että sitten jää suunnitteluasteelle? :D
      Hyvää itsenäisyyspäivää sulle myös <3

      Poista
  4. Aivan ihana tarina! Puree kyllä vähän vanhempaankin lapseen... :)

    VastaaPoista
  5. Uskon, uskon :) Ihana tarina ja superkiitos, you know <3
    Hyvää Itsenäisyyspäivää Sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti Sari <3 Kiitos myös itsellesi... you know <3
      Hyvää itsenäisyyspäivää sinullekin!

      Poista
  6. Voi ihana. Ihan kylmät väreet meni <3

    VastaaPoista
  7. Ketun kioski kuulostaa niin hyvälle, että minä, mieleltäni aina lapsi, elin tarinan täysillä mukana. Vaikka totuuden tietää, haluaa silti uskoa muuta. Elää sitä hurmaavaa satumaailmaa. Kiitoksia, kun jaoit sen meille! Tarinan kerronta (ja lukeminen valitettavasti myös) on harmikseni vähentynyt. Enää eivät aikuiset kerro niin paljon tarinoita, on kiire. Pitää istua tietokoneella, puhelin kädessä, kuka milläkin. Onneksi sain kuunnella isäni tarinoita Rysky Roopesta, pojasta, joka mm. paini karhujen kanssa. Sitä kautta olen huomannut saaneeni perintönä vilkkaan mielikuvituksen ja saan kertoa pojalleni omia tarinoita. Tarinan kerronta ja lukeminen antavat niin paljon. Ihanaa, että lapset saavat kuunnella sinun tarinoitasi <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna <3
      Ihanaa kuulla, että sinä ja moni muukin on päässyt tarinaan mukaan! Tuo se just on, pitää haluta uskoa! Silloin voi päästä näkemään asioita, joita ei ehkä kaikkien silmät nää... :)
      Vilkas mielikuvitus on oma lahjansa, mahtava juttu, että oot saanut kuulla Rysky Roopesta isältäsi - ja voit niin jatkaa perinnettä eteenpäin.

      Poista
  8. Ketun kioskille tulisin jonottaa jos asusin lähempänä va eikköön tuosta lähimettästä löyvy sivupiste ko oikein kattellee. Ketun jälet ainaki on lumella :)
    Mielikuvitus on rikkaus ja ihanasti sitä meille jaat. Samaa mieltä ko AnniK jotta kirjoihin ja kansiin tarinat.
    Ukkeli kertoo yhä Kissamato tarinaa veljen tytöille, vaikka ovat jo isoja tyttöjä. Tarinat ei ikää kysy vaan vastaanottavat yleisön

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kettu kertoi, että serkullaan on nakkikioski sielläpäin. Seuraat vain jälkiä, niin etköhän saa vainun nenääsi. Sitten vaan seuraat sitä ja olet kioskilla enenkuin huomaatkaan. Kerro terkkuja! ;)
      Kiitos Akkeli <3

      Poista
  9. Lapset ovat ihan huippuja juuri tuossa(kin), he kyllä tietävät, mutta halu ja kyky siirtyä ajassa, paikassa ja roolissa muualle, tarinaan, satuun, draamaan, leikkiin on heille kuin toinen luonto. Olen tässä kuunnellut omaa teiniäni, joka kaipaa lapsuudesta juuri tuota lumoavaa heittäytymisen taitoa ... kun metsän suurimman kiven alla asui oikeasti tonttu, jolle vietiin milloin evästä, milloin jotain harakanvarvasviestiä. Kovasti olen yrittänyt vakuuttaa, että siellä se tonttu edelleen asustelee, jos hän vain antaa sille mahdollisuuden mielikuvituksessaan. Hei, taidankin lukea hänelle koelukuruuhkan välipalaksi Ketun kioski -tarinan! Luulenpa, että täällä on meitä useampikin, jotka sinut nähdessään kysyy ensimmäiseksi "Kävitkö ketun kioskilla?" Ihana I H A N A tarina! Jatkoa odotellessa halit <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiiätkö, mä oon monesti miettinyt, että onneksi on tämmöinen työ. En tiiä, missä laitoksessa jo olisin, jos satuilisin kesken työpäivän vaikka jossain konttorissa tai jossain vakavamielisessä paikassa. Lapset kun heittäytyy, se tekee omankin heittäytymisen mahdolliseksi ja jopa välttämättömäksi. Voi teiniä... kyllä se halu uskoa siellä onneksi tallella on, vaikka ensin pitää vähän koittaa sitä epäillä. Kiitos sis <3

      Poista
  10. Voih, hodari ketun kioskilla maistuisi, nam. Ehkä kuitenkin ottaisin niitä vohveleita. Taidan olla kuin se pikkuorava joka ei osaa päättää ;)

    VastaaPoista