keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Kaunis nainen

Hän herää varhain. On tuskin nukkunutkaan, kun tämän päivän edessä olevat tapahtumat ovat pyörineet mielessä. Ikkuna on jäänyt auki yöksi, mutta sitä hän ei saa laitettua kiinni. Onneksi yö ei ole kylmä, on sentään kesäkuu.




Aamulla hoitaja tulee aikaisin. Joskus aamut ovat pitkiä suden tunteja, kun pitää odotella mutta onneksi ei tänään.  Hän pyytää päästä suihkuun, mutta hoitajan mielestä siihen ei nyt olisi aikaa. -Kyllä nyt pitäisi päästä, viime kerrasta on jo kauan, hän pyytää päättäväisesti. Myöhemmin en oikein ehdi.  - Hyvä on sitten, mennään suihkuun, hoitaja myöntyy.




Kun minä avaan muutamaa tuntia myöhemmin oven ja astun sisään, hän syö rauhallisesti lounastaan.
Havahdumme ovikelloon, kun taksi on tullut hiukan etuajassa. Hän sipaisee huuliin vaaleaa kaunista helmiäistä ja tarkistaa eteisen peilistä hiukset. - Ne ovat kauniisti, minä sanon ja silitän hiukan hopeanharmaata suortuvaa. Otamme käsilaukut ja lähdemme.




Ajamme taksilla läpi pienen kylän, halki metsämaiseman ja vielä hiukan matkaa pientä hiekkatietä, joka kiemurtelee kauniissa järvimaisemassa. On hieno päivä tämmöiselle retkelle. Taksimittarista ei tarvitse välittää, tärkeintä on, että saavumme perille. Vanha talo ottaa meidät asukkeineen tervetulleesti vastaan. Olen hakenut aamulla talon seinustalta raparperin varsia mukaan ja niistä aletaankin heti innokkaimpien toimesta leipoa piirakkaa.




Vietämme tärkeät tuokiot yhdessä. Katson, kuinka kirkkaat silmät tuikkivat toisilleen ja kädet puristuvat yhteen. Ei haittaa, vaikka välissä on kilometrejä ja vaikka eletään vain toisen muistin varassa. Yhteiset vuosikymmenet ovat jättäneet muistijälkiä, joita on hyvä seurata. Toisella sentään jalat kantavat, että voi työntää toisen pyörätuolia retkelle rantaan. Hymy on herkässä, vaikka hyttysiä huiskitaan olan takaa. Äiti ja isä. Kaunotar ja Kulkuri. <3




Palatessa tuoksuu raparperipiirakka ja saamme höyryävät kahvit eteen. Huoneen perältä löytyy haitari, jonka nostan ylös ja asetan isän syliin. Hetken päästä soitto soi ja metsäkukat on kauneimmat ikinä. Ihmellistä, miten sormet muistavat! Ei kai kaikkea tarvitsekaan muistaa. Tärkeintä, että on hyvä olla, saa kokea kauniita asioita ja olla hyvien ihmisten ympäröimänä.




Kotvasen kuluttua taksi kurvaa pihaan. On tullut aika lähteä. Isä saattaa äidin ja minut ovelle, katsoo pitkään omiaan ja huiskauttaa kättään iloisesti. Tuo herkkä ja lämminsydäminen herrasmies, joka yhäkin osaa mainion tilannekomiikan, jolla keventää pienet kommellukset ja harmit olemattomiin. Hetken päästä hän ei muista meidän käyneen, mutta hyvä mieli mukavasta ajasta yhdessä taatusti jää koko päiväksi. Niinkuin raparperipiirakan tuoksu.

Me muistamme, äiti ja minä. Talletamme kallisarvoiset hetket syvälle talteen ja muistamme.




Saavuttuamme kotiin autan äidin sohvalle lepäämään. Kaunis nainen tuo äiti, ajattelen. Monin tavoin. Kunpa minustakin tulisi noin kaunis. Viis rypyistä ja harmaista. Vaikka hänen yllään nekin näyttävät jotenkin kauniilta. Sellaista sydämen kauneutta minä tarkoitan. Sellaista, jota ei voi nähdä peilistä, mutta jonka näkee silmistä, kuulee äänestä, tavoista ja siitä, miten hän puhuu pikkulinnuille ja lapsille.

<3

Ellis




30 kommenttia:

  1. Juuri oli kuin ote omasta elämästä, pariskunta vain päinvastoin, muutoin tarina sama.
    Välillä riipaisee sydämestä ja miettii tekeekö kaiken oikein.
    Voimia ja jaksamista sekä hyvää kesää.
    ❤️Arjuska

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Arjuska kommentista! Se on jännä juttu, kun asetelma pyörähtää jossain vaiheessa niin, että onkin itse huolehtimassa vanhemmista eikä toisinpäin..
      Voimia sinullekin ja kaunista kesää! <3

      Poista
  2. Kauniisti kirjoitettu.
    Itselläni oli saman tapaista vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta minulla oli silloin enää toinen vanhemmista elossa, joten tuollaista tapaamista ei ollut. Onneksi isä oli dementiasta huolimatta tyytyväinen elämäänsä ja tunsi minut loppuun asti, vaikka muisti muuten oli mitä oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Krisse! Meilläkin on onneksi se tilanne, että isä on tyytyväinen ja tuskin itse ajattelee olevansa kovinkaan (muisti)sairas. Se on oikeastaan armollista tuossa tilanteessa. <3

      Poista
  3. Oi, tippa linssissä täällä, ihanasti kirjoitettu <3

    VastaaPoista
  4. Voih, nyt itkettää, niin kauniisti ja koskettavasti kirjoitit ❤️
    Sinä olet jo nyt äitisi kaltainen kaunis ja ihana nainen ❤️

    VastaaPoista
  5. Kaunis kirjoitus - tänään tulee päivälleen 2 vuotta kuin menitin oman isäni - minne menee aika ?! sitä olen ihmetellyt ja katsellut sateista luontoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 aika kiitää kyllä kovaa kyytiä. Onneksi muistot säilyy.

      Poista
  6. Oi miten kaunis kirjoitus. En voinut lukea ilman vetistelemättä. Kaunotar ja Kulkuri!

    VastaaPoista
  7. Ihan tässä liikuttuu kauniista sanoistasi. Juuri omia vanhempiani kävin Vaasassa moikkaamassa. Heillä viikon päästä 60-vuotis hääpäivä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä kunnioitettava ikä avioliitolle, onnea heille! <3

      Poista
  8. Kaunis postaus asiasta, joka oli meille vuosikaudet niin tuttu. Viime perjantaina hautasimme rakkaan mummimme. Ukkia ei enää ollutkaan.
    Jaksamista tuohon elämäntilanteeseen!
    T.Maija (myrskyluodolle.blogspot.com)

    VastaaPoista
  9. Kaunis postaus asiasta, joka oli meille vuosikaudet niin tuttu. Viime perjantaina hautasimme rakkaan mummimme. Ukkia ei enää ollutkaan.
    Jaksamista tuohon elämäntilanteeseen!
    T.Maija (myrskyluodolle.blogspot.com)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti! Ja oikein paljon voimia teille raskaaseen aikaan <3 <3
      Elämään kuuluu kaikenlaiset ajat, luopumisetkin. Niin surullista kuitenkin, vaikka sen tietääkin.
      Lämmin halaus ja kiitos kommentistasi <3

      Poista
  10. Miten saatkaan tekstiin taltioitua tuollaista herkän kaunista tunnelmaa <3 Ihana postaus, joka koskettaa ♥

    VastaaPoista
  11. Miten kaunis postaus. Nostatti kyyneleet silmille. Tällä viikolla mummin luona joka täyttää 95-vuotta kuuntelin mummin kertomaa sodasta, veljen kaatumisesta ja muutenkin ystävien ja sukulaisen ja miehen menetyksestä eli vaarini. Mummi sai kyyneliin ja herkistymään ja mummin jutut ovat jääneet kaikumaan. Olihan mummi ja vaari vanhempani ja kasvattivat minut pienestä.

    Äsken mieheni lähti muistisairasta äitiään viemään sairaalaan, eikä isä voi sen paremmin. Nämä asiat niin koskettaa ja tämä sinun postaus oli hyvin kaunis kirjoitus vanhemmista ja myös vanhenemisesta. Kiitos siitä.

    Tänne löysin ihanan Kristiinan blogista. :)

    VastaaPoista
  12. Kiitokset Tiia <3 Kyllä tämä varmaan saa tulemaan mieleen omat vastaavat läheiset ja kohtaamiset - aika monella on kuitenkin jonkinlainen oma kosketuspinta oman perheen ja suvun vanhimpiin ja läheisiin.
    Kiva, kun löysit tänne ja luit jutun <3

    VastaaPoista
  13. Kaunis kirjoitus <3! Omien vanhempien vanhemista on toisaalta kovin surullista seurata, vaikka se on kuitenkin väistämätöntä. Lämpö ja rakkaus kantavat pitkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna <3 Näin se just on, niinkuin sanoit.

      Poista
  14. Niin rakkaudesta lämmin, herkänhauras kirjoitus.Tämä pysäytti tänään.Kiitos <3

    VastaaPoista