tiistai 18. marraskuuta 2014

Being Mother

Lapseni, rakkaani!

Mihin se aika karkasi? Miksei kukaan kertonut, että päivät, kuukaudet ja vuodet kuluvat silmänräpäyksessä? Että niitä kaatuneita maitolaseja ja saksittuja matonhapsujakin tulee kaipaamaan. Samoin kuin niitä reissuvihkoviestejä, jotka muuttuivat harmaiksi ohimoille. Joita oli sentään aika harvoin. Nyt sen tajuaa... Nehän olivat sitä suolaa, elämässä. Niinkuin pakahduttavat ylpeyden hetket sokeria. Molemmat välttämättömiä.




Yhtäkkiä kurahousuja ei enää tarvita, nukkekoti nostetaan talteen varaston hyllylle ja lopulta sinne viedään myös pikkuautolaatikko.

Koulureput pakataan syksyisin. Luokka toisensa jälkeen vaihtuu, kunnes ala-aste vaihtuu yläasteeseen ja ennenkuin huomaakaan, juhlitaan lakkiaisia ja jotakuta toista odottaa kirje kutsuntoihin.




Eräänä päivänä vain huomaa, että lapsuusmuistot ovat paljon enemmän kuin varaston hyllylle äitiyspakkauslaatikkoon viikatut ensimmäiset potkuhousut ja sinne talteen nostettu rakkain nalle.
Muistot kulkevat ajatuksissa, tuoksuissa, rivien väleissä. Kaikkea ei voi pakata laatikoihin.

Muistot tulevat esiin äänensävyinä, joista tunnistaa oman itsensä ("noinko minäkin aina sanon..").
Ne ovat siinä tavassa, jolla huudetaan heipat lähtiessä tai kotiintullessa. Tai se, mitä sanotaan nukkumaan mennessä.

Yhtäkkiä huomaa, miten näkymätöntä ja samalla mittaamattoman arvokasta perintöä on saanut omasta lapsuudenkodistaan ja miten sitä on huomaamattaan siirtänyt eteenpäin. Pieniä ja ehkä arkipäiväisiäkin asioita, joissa huomaa toimivansa samalla tavalla kuin oma äiti tai isä aikanaan.
Miten joulukuusi koristellaan. Miten ollaan muiden ihmisten kanssa. Miten kiitetään.
Suututaan ja lepytään.




Mikä ihme tänään herätteli miettimään moisia? Oliko se lapsen vanha kirje joulupukille, joka putosi kirjan välistä lattialle? Oliko se jääkaapin ovessa asustava liikuttava ystävänpäiväkortti nuorimmaiselta monen vuoden takaa? Vai oliko se sittenkin iltapäiväinen puhelinsoitto, niiden kutsuntojen jälkeen, että heinäkuussa pakataan nuorukaisen reppu armeijan harmaisiin?
Hiipikö sen jälkeen mieleen ajatus, onko lapsuusmuistoja kertynyt riittävästi? Niitä lämpimiä ja kauniita? Onko muistoissa yhteisiä, sellaisia muistoja, jotka minä muistan, jotka he kaikki kolme muistavat?
Ne on jokatapauksessa meidän muistoja. Ainutlaatuisia.




Saatatte muistaa, kun kirjoitin talon huokauksista elokuussa?

Aikaa on kulunut ja talo on opetellut luopumaan. Se on syksyn pimetessä totutellut rauhallisempaan elämään ja huolehtinut niistä, jotka vielä jäivät. On se myös saanut viikonloppunsa, joina se on ottanut vastaan kapsäkit olalla saapuvat matkalaiset. Kuivattanut pyykkinaruillaan tutut pyykit, joihin on luovuttanut hyvät kotituoksunsa tunnistettavaksi satojen kilometrien päässä, kun kasseja taas avataan ja puretaan. 




Elämä löytää uomansa. Niin talokin. Sen huomaa vaivihkaa muutamista asioista, joista ensimmäinen tulee vastaan jo kotiovella: kotiin tullessa löytyy tuulikaapista matto! Kas, en muistanutkaan sen olevan hiekanvärisellä kantattu juuttimatto, se kun aina ennen oli piilossa kenkäröykkiön alla. ;)


Rakkain terveisin,

Äiti



27 kommenttia:

  1. Sinä se osaat laittaa sanat niin hienosti...
    Kyyneleet silmissä ja rillit sumussa luin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3
      Nää on näitä juttuja, mitä joskus putkahtaa mieleen, niinkuin tänään... :)

      Poista
  2. Osasitpa sanoittaa minun tämän syksyn - tai oikeastaan koko viimeisen vuoden - tunnelmat. Ikävä ja haikeus iskevät vielä monta kertaa päivässä, kun jokin muisto tupsahtaa mieleen. Mutta niin kauan kun vielä puhelin aina silloin tällöin soi ja saan välillä paistaa letut, ovat asiat niinkuin pitääkin. Silti - pidetään ikävää<3

    VastaaPoista
  3. lIhanasti kirjoitit tunteet ja tunnelmat joita meillä äideillä on lastemme kanssa. Muistan kun lastemme lähdettyä kulkemaan omaa polkuaan, kaipasin sitä kenkäröykkiöitä eteisessä ja ovien pauketta jne.
    Sehän on sitä elämää.....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Kyllähän tää kaikki tosiaan kuuluu elämään..

      Poista
  4. Osasit taas pukea sanoiksi myös omat tuntemukseni. Meillä " lapsetonta" arkea vietetty nyt muuama kuukausi. Koirakin ihmettelee missä kaikki vilske ympäriltä on kadonnut? Ilo on kuitenkin huomata että lentoon lähdettyä omat siivet kantavat. Mukavaa viikon jaktkoa sinne !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin koira on ollut vähän hämmentynyt, kun väki on vähentynyt. Mitä mahtaakaan miettiä? Kivaa viikon jatkoa sulle myös!

      Poista
  5. Voi äitee sua <3
    Mutta ajan pitää tosiaan vähän kuultaa niitä muistoja, että ne saa hopeareunat. Just nyt meidän eteinen on aika grrrrrr :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tottahan se on, että silloin kun on justiinsa perhe-elämän ytimessä eli siinä vaiheessa, että huusholli (ja varsinkin se eteinen) muistuttaa välillä rautatieasemaa kaikkien tullessa ja mennessä, ei nostalgialle ja fiilistelylle oikein löydy vielä tilaa... kyllä se just niin taitaa olla, että aika kultaa muistot... ;)

      Poista
  6. Niin kauniita sanoja ja käsinkosketeltavia tunnelmia:)

    VastaaPoista
  7. Täälläkin kyyneleet silmissä luettiin. Mulla vasta esikoinen muuttanut pois mutta totta, että aika kuluu niin nopeasti, että hujauksessa loputkin lentää... <3

    VastaaPoista
  8. Eipä noita tuntemuksia kauniimmin osaisi kukaan kirjoittaa!

    VastaaPoista
  9. En kestä <3. Kirjoitat niin totta ja suoraan munkin sydämestä. Ei voi välttää kyyneltä silmäkulmassa. Millään keinolla.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Jotenkin lohduttaa, että en ole yksin näitten fiilisteni kanssa...

      Poista
  10. Ihana juttu, sinulla on niin sana hallussa. Samanlaisia tuntemuksia täällä:) Kiitos vielä viimeisestä!!

    VastaaPoista
  11. Ihana juttu, sinulla on niin sana hallussa. Samanlaisia tuntemuksia täällä:) Kiitos vielä viimeisestä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastailin tähänkin, kunnes huomasin, että kommenttisi olikin tullut kahdesti :)

      Poista
  12. Sniiif ja nyyyyh - yritän tatuoida tämän tekstin mieleeni, että huomaisin vaalia yhdessäoloa nyt, kun poikaset vielä ovat kotona. Tää on vain niin parhautta itkuineen ja nauruineen, sotkuineen ja kaikkineen <3 Kiitti sis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on <3 just se normiarki kenkävuorineen! <3

      Poista