Pelastettu

No niin. Jos ollaan siivoamassa puuliiterin nurkkia, niin johan sieltäkin löytyy jotain aarteeksi luokiteltavaa. Seinältä roikkumasta.

Monen monituisen vuoden jälkeen päätän vihdoin roudata yhden lapsuuden muiston metalli- ja jätekeräykseen - varsinkin, kun se on liiteriin tulevan korkean puupinon tiellä. Loogista.
Vanha potkukelkka, joka on saanut koskemattomana roikkua seinällä, kunnes tulisi sopiva hetki hävittää se. Nyt se tuli, se sopiva hetki.
Joudun kumminkin selittämään itselleni, että tätä ei ole tsiljoonaan vuoteen kukaan käyttänyt. Tätä ei voi enää kukaan käyttää. Tämä on noin 6-vuotiaan lapsen mitoituksella tehty. Tämä on umpiruosteessa.

Nostin pikkuruisen, ruostuneen potkukelkan seinältä alas nurmikolle. Peräkärryn viereen. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt tuokin lähtee. Sitten katsoin punaista rapistunutta maalia ja tarakkaa...

Yhtäkkiä olin talviaamuna viilettämässä kouluun, reppu tarakassa kiinni. Pakkanen nipisteli poskia ja mun parhaan ystävän kanssa potkuteltiin vierekkäin, samanlaiset karvahatut päässä, oikaisten läheisen hautausmaan kautta...
Potkukelkkoja oli pitkä rivi koulun edessä, siihen vaan omakin parkkiin ja ekaluokkalaisen innolla aloittamaan koulupäivää.

Potkukelkka näytti nurmikolla aika hauskalta. Jotenkin paradoksaalista, että ruostunut ja pois heitettävä talvitavara herääkin yhtäkkiä eloon keskellä kauneinta kesää...
Minä ja kelkka... erottamattomat <3
Nyt sillä on oma paikka kesällä omenapuun alla ja talven se saa ansaitusti levätä liiterissä, omalla paikallaan. Nää on niitä juttuja, jotka vähän hymyilyttää ja joita kaikki ei takuulla ymmärrä. Eikä tarvitsekaan.

Hehe.. mä voin kuvitella etämiehen "ilon", kunhan se tuon huomaa. Kelkka on etuoven lähellä, sitä ei voi olla huomaamatta :D Saatan melkein jo kuulla hämmentyneen ja epäuskoisen kommentin asian tiimoilta... :)

Keskiviikkoyön keskeltä,

Ellis