Diy-kalenteri ja kahvilusikka sormessa

Ihan ensiksi... Superlämpöiset Kiitokset ihanista onnitteluista edellisen postauksen tapahtumien johdosta - sekä itseni, että etämiehen puolesta!  <3 <3 <3

Täällä on paitsi iloittu luluisista onnitteluista, myös pesty mattoja, poimittu mustikoita, piirrelty ja naputeltu uusia kivoja juttuja!

Kukaan ei kai ole voinut välttyä törmäämästä tämän kesän yhteen pop-juttuun - aikuisten värityskirjaan. Katselin upeita zen-värityskirjoja viime viikolla kirjakaupassa ja sitten syttyi lamppu! Olen itseasiassa jo vuosikausia harrastanut kuvien piirtelyä... milloin mihinkä paperin- tai sanomalehden reunaan tai joskus jopa ihan luonnoslehtiölle. Tehnyt kortteja, piirtänyt pakettikorttiarkkeja - ihan samalla väritykuva-idealla!
Joskus vuodenvaihteen tienoilla aloin piirtää lähinnä itselleni jääkaapin oveen kalenterilehtiä, jolloin sain kiinnittää kulloinkin käsillä olevan kuukauden sivun jääkaapin oveen ilman, että täytyi roikottaa kokonaista seinäkalenteria jossain seinätilaa viemässä - sellaista kun ei meidän keittiöstä tahdo löytyä (muuta romua kyllä)... ;)

Aamulla tartuin kynään ja piirsin elokuun sivun, se kun on käsillä ihan kohta.
Siitä se ajatus lähti lentoon... jospa kokeilisinkin tehdä ihka oman kalenterin - Elliskalenterin! Nyt on alustavasti suunniteltu ensi vuoden kuukausien kuvat, vielä täytyy piirtää ja kirjoittaa ensi vuoden kalenteripäivät - ja eikun painoon pieni erä, kokeilumielessä, ja syksyn tapahtumiin ja messuille mukaan!

Hukkaan juttu ei mene, vaikka kalenterit jäisivät myymättä ja omaan kapsäkkiin - ainahan voi paketoida joululahjaksi tulevan vuoden kalenterin - ja lahjapulmatkin on ratkaistu samalla. :D

Toinen diy-idea syntyi tässä taannoin vahingossa, kun löysin kellarista siivoilun yhteydessä kassillisen vanhoja leivosmuotteja.

Jääkaappimagneetteja olen jo vuosia sitten tehnyt noista ihanista pikkukakkumuoteista, samoin joulukoristeita - mutta nyt tuli idea tuoda magneetteihin ja kuusenkoristeisiin ajatusta mukaan. Kirjaimellisesti.
Mikäs tuolla auringossa oli naputellessa. Into oli niin kova, että jokunen kirjain lipsahti väärinpäin...

Viime viikolla takapihalla naputellessani kuului naapurin verstaalta myös iloista naputtelua. Siellä syntyy vanhoista kahvilusikoista ihania koruja: sormuksia, rannekoruja ja riipuksia.

Halusin jonkun kivan muiston itselleni tästä kesästä, joten kilautin samantien korupajan Tittikselle. Hetken päästä hän pyyhälsikin sormuksineen paikalle. Valinta ei ollut helppo - noin kolmeakymmentä sormusta kokeiltuani päädyin ensimmäiseen. Nyt mulla on ihana vanha kahvilusikka sormessa!
Tittiksen (klik) löytää facebookista hänen sivuiltaan - käy ihmeessä kurkkaamassa ja ihastumassa!

Maanantaiterveisin,

Ellis

One fine day

Elämä on ihmeellistä.
Jotkut päivät on kai tarkoitettu jäävän mieleen erityisesti - tapahtuu ehkä jotain spesiaalia tai sitten vain hetket ja tunnelmat tekevät niistä erityisiä. Eilinen päivä oli yksi tämmöinen.
Se oli ikimuistoinen, hauska ja... tottakai täynnä kommelluksia.

Pienen lomareissun päätteeksi ajoimme eilen aamusta pieneen merenrantakaupunkiin. Vähän sovitusta ajasta myöhässä kiiruhdimme sisään maistraattiin ja sanoimme "tahdon" muutaman meille aivan ventovieraan ihmisen läsnäollessa.
Ihan vaan siksi, koska elämä on liian lyhyt siihen, että kulkisi sen yksinään.

Hetki oli lyhyt, kaunis, arkisen romanttinen - juuri sellainen, kuin sen kuvittelinkin. Eipäs, vaan vieläkin kauniimpi!

Minulla oli merimiehen muijan mekko ja hääkimppuna matkalla pellonpientareelta poimittu päivänkakkara hiuksissa.
Miehellä siistit farkut ja kauluspaita. Ja muutamaa päivää aiemmin koivuhalosta tullut mustelma leuassa.

Maistraatista matka jatkui Hankoon ja pienelle lautalle, joka vei meidät keikkuen Bengtskärin majakkasaarelle. Tuulessa ja tuiverruksessa mietimme omaa erityistä päiväämme ja sitä, että ei haittaa, vaikka mukaan varattu kuohujuoma jäikin juotavaksi myöhemmin. Kova merenkäynti vaati veronsa toiselle meistä ja sain kiivetä yksin majakan torniin kohtaamaan korkean paikan kammoni. Onneksi paluumatkalla tuuli oli myötäinen.

Aurinkoinen Hanko näytti parhaat puolensa mantereelle päästyämme.
Kauniit kallioiset rannat, meri ja aurinko.
Porkkanaleivos kahdella haarukalla.

Meriheinät, jotka huojuivat samaan suuntaan.
Kalastaja, joka palasi illan tullen rantaan verkoiltaan.

Ei tarvita kummempia, näin on hyvä.
Me kaksi, toistemme tavoille tottuneet.
Jonakin päivänä meillä on yhteinen postilaatikko ja perunamaa ja uudet haaveet vanhojen tilalla.

With love,

Ellis

Kirjoittamisen ilosta

Mistä aloittaisin?
Ajattelin kirjoittaa kirjoittamisesta. Siitä, miten yhtäkkiä tulee pakottava tarve tarttua kynään (koneeseen kai nykyisin) ja sanat tippuvat paperille kuin itsestään. Niitä vaan tulee ja tulee. Niitä on vaikeaa pysäyttää silloin, kun oikea hetki on käsillä. Sitten kuuluu vain näppäinten rapinaa ja sähköinen paperi alkaa täyttyä.

Mietin, mikä siinä on niin kivaa. Sekö, kun kirjoittamisen jälkeen voi palata hetkiin ja tunnelmiin uudestaan ja uudestaan? Vai se, että voi tehdä omat kokemukset ja tunteet näkyviksi? Ne muistot, joiden haluaa säilyvän?
Joku toinen piirtää tai maalaa samat asiat. Joku valokuvaa tai tanssii tai laulaa.
Samasta syystä lukeminen on kivaa. Pääsee retkille ihan uusiin maailmoihin, tutustuu erilaisiin ihmisiin ja voi kokea asioita laittamatta itseään alttiiksi. Voi olla hetken joku muu ja jossain ihan muualla.
Tai voi nähdä, että jossain on joku toinen äiti ihan samassa tilanteessa...

Olen kirjoittanut kauan. Sinne pöytälaatikkoon... Runoja, tarinoita, päiväkirjoja.
Sitten reilut neljä vuotta sitten aloin kirjoittaa blogiini. Ensin vain vähän, sitten hiukan enemmän ja taas pikkuisen lisää. Enkä nyt tarkoita juttujen määrää, vaan sisältöä ja omasta elämästä kirjoittamista.
Eihän elämä koskaan ole pelkkää farkkujen leikkaamista ja ompeluksia :D

Oikeastaan aloin miettiä vähän enemmän kirjoittamista ja sen tärkeyttä itselleni edellisen postauksen myötä. Te siellä ruudun toisella puolella saitte mut tajuamaan, miten paljon nautin kirjoittamisesta. Se, että kaiku vastaa, saa aikaan sen, että tekee mieli huutaa. Tässä tapauksessa kirjoittaa.

Iso lämmin kiitos kaikille, joita tuo edellinen Ohjekirja äideille -teksti liikautti. Paljon kauniita viestejä, sähköpostia, kommentteja ja kyyneleitäkin. Olette ihania, kun kerrotte sen, että osuu ja uppoaa. <3 <3
Onnellisena siitä, että tunsin yhtäkkiä olevani ihan samanlainen äiti kuin muutkin (huolehtiva ja pikkuisen höpsö) aloin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä tämän blogin aikana tajuta, miten hienoa, että siellä ruudun takana on muitakin. Ihania ja sympaattisia, samalla tavalla kokevia, vastaanottavaisia persoonia.

Tottakai oon joka kerta iloinnut kommenteista ja vuorovaikutuksesta, mutta tällä kertaa se jotenkin upposi ihan eri levelillä... kananlihalla ja tunteella. Kuin yhtäkkiä tuntisi monet kädet ympärillään. <3

Vastavuoroisuus jaksaa ihmetyttää ja siitä tulee järjettömän hyvälle mielelle. Sillä vaikka näitä juttuja putkahtaa tänne omasta kirjoittamisen tarpeesta ja vähän niinkuin omaan muistiin ja päiväkirjaksikin, on hienoa, jos joku toinenkin voi löytää rivien välistä oman itsensä tai pienen palan omaa elämäänsä samanlaisten tilanteiden kautta. Se kertoo, että samassa veneessä on muitakin. Elämä on. <3

Viikko sitten kävi taas niinkuin usein käy: kun olin kuivannut kyyneleet, tuli tarve kirjoittaa fiilikset ylös. Istuin samantien koneelle ja sormet alkoivat juosta näppiksellä. Samaan aikaan prosessoin tätä itselleni isoa ja samalla silti luonnollista, elämään kuuluvaa muutosta. Itkin ja nauroin ja kirjoitin. Ajattelematta sen kummempaa.

Kirjoittamisen jälkeen laitoin lempilevyn soimaan ja keitin pannullisen kahvia. Ajattelin, että vaikka talo tyhjenee, olen silti aina äiti. Uusi vaihe kai pääsi sittenkin vähän yllättämään - kukaan ei kertonut, että vuodet menevät oikeasti niin äkkiä ja ettei se ole mikään klisee, kun sanotaan vuosien kiitävän lasten kanssa. Paradoksaalista, että tästä tilanteesta oli joskus myös salaa haaveillut ja sitä odottanut. Sitten, kun se hetki tuli, halusikin äkkiä vetää kaiken takaisin.
Tyhjän talon äiti, niinkuin työkaverini niin osuvasti sanoi. Pitää opetella. Luulen, ettei ole vaikeaa, kun tähän aikatauluttomuuteen ja hiljaisuuteen tottuu. Onhan mulla täällä sitäpaitsi tuo karvainen lapsi, joka kyllä pitää ääntä kuorsatessaan ja tuhistessaan. <3
Tänään, kun asiaa ajattelen, ei ole lainkaan hullumpaa, kun pyykkikori on lähes tyhjä. Kai se menee niin, että kulloinkin käsillä oleva elämäntilanne on siinä hetkessä parasta.

Sanotaan, että on usein vaikeaa pukea sanoiksi asioita tai tunteita. Niin onkin. Mutta silti jotkut hetket, kohtaamiset ja tapahtumat ansaitsevat tulla kerrotuiksi. Vaikka lukijalle jääkin aina tulkittavaksi ne kuuluisat rivien välit, on luettu teksti aina myös matka jonnekin. Toisen ihmisen elämään tai minne milloinkin.

Yksi oma kirjoitusprojekti, joka alkoi viime kesänä, on tulossa loppusuoralle. Se on matka pieneen kylään ja pienten ihmisten elämään. Toivottavasti siitä riittää joskus kerrottavaksi täälläkin vähän enemmän. Pino papereita on kuitenkin pöydällä, korjauksia ja muokkausta varten.

No, ettei nyt menisi liian syvälliseksi, pieni loppukevennys...
Menin ja ostin alennusmyynnistä puuvillaneuleen. Kiva raitaneule, hintaakin vain viisi euroa - alennuksen alennus, kun joku oli tahrannut kauluksen meikkivoiteella.
Vasta kotona vetäisin paidan päälleni - ja näytin ihan elefantilta. Toivottavasti syynä oli laskos paidan selässä :D Ihan kiva idea juu laittaa semmoinen niskaan, mutta lopputulos näytti ainakin mun ylläni suurelta teltalta, kun sen ehkä pitäisi näyttää jotenkin ilmavalta..
Ehkä kumminkin seuraavalla kerralla sovitan tuotetta kaupassa, vaikka se maksaisi vain viisi euroa. ;)

Mutta eipä hätää... Nappasin pätkän puuvillanauhaa ja ompelin laskoksen molemmin puolin nauhat vähän tuonne lapaluiden tietämille, sinne siipien alle... you know <3
Nyt selkään saa kivan rusetin ja paita näyttää jotenkin sopivammalta päällä.
Mutta siis, jos näette jossain elefanttia muistuttavan raidallisen naisihmisen - se olen minä :D

Ellis

Ps. Kuvat nappasin eilen illalla puutarhasta auringon laskiessa. Löysin ensimmäisen kukkivan pionin!

Ohjekirja äideille

Äitinä oleminen on paitsi sanoinkuvaamattoman ihanaa, myös todella heviä ja rankkaa.

Se on rakkautta, kiukkua, pyykkiä, lihapullia, hellyyttä. 

Se on kuin iso sipuli - ilman sitä ruoka ei maistu millekään, mutta välillä itku tulee, vaikka koittaisi kuinka välttyä siltä. 

Se on naurua mahanpohjasta asti, iloa ja riemua ja onnellista yhteenkuuluvuutta.

Se on rajojen asettamista ja pettymysten tuottamista. Sinä olet se, joka sanoo kuuluisat sanat: ei käy.

On se myös epäonnistumista. Voimattomuutta ja itselleen anteeksi pyytämistä ja antamista.

Se on venymistä äärirajoille ja tasapainoilemista valintojen välillä. Se on maailman parhaimpien neuvottelutaitojen hioutumista vuosien mittaan. 

Jos kaikki maailman johtajat olisivat äitejä, sotia ei olisi. Olisi vain kilometreittäin pyykkinaruja ja suuria kattiloita täynnä makkarakeittoa. 

Äitinä oleminen on tehokkainta joogaa, bodybalancea ja mindfullnessia ikinä - mikään ei kehitä täydellistä hermojen hallintaa ja itsehillintää niin hyvin kuin luoviminen teinien ja keskenkasvuisten kanssa. Ohjekirjaan olisikin syytä saada luku: "Kuinka hankit lehmänhermot".

Aamuyön valvomiset ja nuorison kotiin odottamiset palkitaan paitsi ihastuttavilla pandarenkuloilla ja silmäpusseilla, myös sydämestä asti kumpuavalla helpotuksen huokaisulla, jolla käynnistäisi ainakin kaksi tuulivoimalaa. Kun rakkaus ja huoli laitetaan samaan kattilaan, keitosta tulee vivahteikas. Niiden maut täydentävät toisiaan, kunhan huolta ei heitä sekaan liikaa. 

Jos cv:ssä lukee sana "äiti", se tulisi olla verrattavissa korkeakoulututkintoon. Äidit oppivat lapsiltaan ainakin yhtä paljon kuin nämä äideiltään. Jos se oppiminen mitattaisiin vuosissa, opintokirjan sivut paukkuisivat. 

Pankkimaailmassakin "äiti" näyttää hyvältä ansioluettelossa. Missä muualla muka saa yhdellä panoksella korkoa korolle lopun elämää? Pääoma - se henkinen - kasvaa vuosittain. 

Äitien keittiöpsykologia on vertaansa vailla, pulman tullessa on aina parempi soittaa toiselle äidille ja maksaa puhelinlaskut kuin kalliit psykiatrinlaskut. Sitä ainakin kannattaa kokeilla ensin. 

Ja koskaan, koskaan ei voi juoda liikaa kahvia! 

Tänään on minun äitiurallani unohtumaton päivä. Yksi vaihe elämää ja äitinä olemista peruuttamattomasti takana. Vaikka tätä olen jo harjoitellut kahden edellisen kanssa, on tilanne silti taas uusi. Ainutkertainen hetki. 

Istun tässä ihmettelemässä, milloin muka keitin niin paljon kaurapuuroa, että nuorimmainenkin kasvoi ohi. Sinne se lähti, reppu selässä ja tukka kylpyhuoneen lattialla. Armeijaan. 

Ohi on leikit lapsuuden, edessä elämä. Uudet haasteet ja seikkailut. 

Ei välimatkoja ja kilometrejä tarvitse onneksi laskea, sydämestä toiseen on lyhyt ja suora reitti.

Muistan tämän päivän varmasti aina, hyvällä ja haikeudella. Koitin olla näyttämättä, mutta kun oli halattu ja ovi painui kiinni, annoin kyynelten juosta. Ei ne ihan heti loppuneetkaan ja sitten mieleeni tulikin, että ohjekirjassa äideille pitäisi olla ehdottomasti yksi lisäys: varaa aina taskuun nenäliina tai kaksi. 

Sillä vaikka äitien kyyneleillä pyyhitään tiskipöydät, täytetään valtameret ja kastellaan kasvimaan tomaatit, jää niistä aina hiukan kuivattavaksikin.

Hyvää matkaa <3

Äiti

Taidenäyttelyssä

Olen eilen ja tänään ollut katsomassa uskomatonta taidenäyttelyä. Menin alunperin ihan muita syitä varten paikan päälle, mutta hokasin jossain vaiheessa, missä olen.

Tilaisuus ei maksanut mitään. Siellä ei ollut jonoja, eikä melua. Auton sai hyvin parkkiin ja jo auton ikkunasta saattoi nähdä enimmäiset teokset.
Ei siellä myöskään ollut shampanjatarjoilua, mutta ei se haitannut.
Henkilökunta oli jossain, tai sitten en vaan huomannut sitä. Sekään ei haitannut lainkaan - päinvastoin.
Viivyin näyttelyssä kauan, mutta onneksi kukaan ei tullut hätistelemään pois. Aukioloaikoja en huomannut lukevan missään, ehkeipä niitäkään ollut.

Missään en myöskään huomannut kylttiä, että valokuvia ei saisi ottaa. Niinpä annoin kameran (kännykän tällä kertaa) laulaa.
Tässä muutama teos, joita kuvasin.

Arvaattekin jo, mikä taidenäyttely? Omia havaintoja ja kuvia kotiseudulta, mökkitien varrelta ja omista nurkista. Luojan luomia taideteoksia. Luonnon omia asetelmia.
Ojanpientareet, jotka hämmästyttävät vuosi toisensa jälkeen.
Tummassa kuusikossa kirkkaan vihreät ketunleivät.
Auringon välke vedessä.
Tuhannet ja taas tuhannet lupiinit, koiranputket, leinikit, juhannuskukat ja kaikki muut.
Tänään huomasin vanhan sammaloituneen kannon, jonka päällä huojui joukko hiljaisia vanamoita.

Onneksi ei ole ollut kiirettä, on ollut aikaa pysähtyä taiteen äärelle.
Jos olisin ehtinyt, olisin saanut napattua kuvaan myös kuusi pientä, suloista supikoiranpentua mökkitieltä. Kohtaaminen oli lyhyt, mutta vaikuttava. Hetkeksi kaikki seisahtui, pennut tuskin räpäyttivät silmiään, mutta jo seuraavassa hetkessä ei näkynyt muuta kuin heiluvat heinänkorret.

Kun pysähtyy, voi nähdä ihmeellisiä asioita. Melkein yhtä ihmeellisiä ja salaperäisiä kuin Mona Lisa Louvressa. 

Kesä <3

Ellis

(Kaikki kuvat omia insta-otoksia menneen viikon varrelta, useimmat eilen ja tänään.)

Wake me up

Eilen illalla lyhensin miehekkeen kesähousuja. Koneen vieressä oli yksinäinen farkunlahje... ja taas lähti lapasesta. Nyt arvaan, että tää alkaa jo olla huvittavaa, mutta kun en mahda mitään.
Meillä ei ole yöpöytiä, josta syystä monesti herätyskello (joka useimmiten on kännykkä) ja silmälasit ovat lattialla sängyn vieressä silloin, jos pitää herätä aamulla tiettyyn aikaan.

Nyt tuli tämmöinen, sängyn päätyyn roikkumaan. Sinne sujahtaa tarvittaessa niin vekkari kuin silmälasitkin. Ja saa tämän jalkopäähänkin tai vaikka ovenkahvaan, yhtä lailla. :)

Joo, mä lupaan, että hukkaputket on nyt tältä erää tässä, ainakin täällä blogissa. :D Tietty parasta sanoa taas se vanha viisaus: never say never.

Nyt meen takaisin leikkaamaan ruohoa, koitin siis välttää postailemalla sitä puuhaa hetken verran, vaikka se ihan mukavaa toisinaan onkin. Näkee hetimiten omien pikku kätösten jäljet.


Ellis