Tahdon asia

Näin keväällä aina, suunnilleen samoihin aikoihin, huomaan sen. Minä olen puutarhaihminen. Toukokuussa.
Toukokuu onkin meikäläisen huippusesonki tällä saralla. Ihana toukokuu, kun mikään ei vielä kasva kunnolla, kun päivät ovat kirkkaita ja kauniita ja ruohonleikkuria ei vielä tarvitse ottaa tallista.
Sitten tapahtuu jotakin... hyttyset saapuvat sankoin joukoin, samoin vuohenputket ja elämänlanka ja muutamat muut kutsumattomat kasvit, rikkaruohot, joiden nimiä en tiedä.
Vaikka olisin kuinka trendikäs, en millään jaksaisi syödä kaikkia pihan vuohenputkia. Nokkoset sentään koitin syöttää perheelle yhtenä kesänä.

Nyt kun sesonkini on kuumimmillaan, huomaan käyskenteleväni iltaisin pihalla ihmettelemässä ensimmäisiä maasta työntyviä kukkia. Niitä onkin aika paljon - sinivuokot jo menivät, mutta valkovuokot ovat juuri nostaneet hennot kukkansa, samoin ensimmäiset lemmikit, joita pieneen rinteeseen on levinnyt satamäärin. Ahomansikan yksinäinen kukka on rohkeasti kukassa lämpimällä seinustalla. Raparperit puskevat vartta jo siihen malliin, että helposti saisi ensimmäisen mehumaijallisen keitettyä mehuksi mansikoiden kanssa.

Useimmiten teen suunnitelmia kulkiessani jokailtaisilla puutarhakiertueilla. Tuo puska pitää leikata, oksat katkoa, kasvimaa kääntää ja jos vaikka perunaa tänä kesänä taas pitkästä aikaa. Rosamundea, innostun! Valtavan perennapenkin (lue: vuohenjuuripenkki) olen suunnitelmissani kääntänyt lukuisia kertoja, vuorannut maan kuitukankaalla, levittänyt kuorma-autollisen uutta multaa ja istuttanut kasvit takaisin. Siinä se sitten on kukkinut koko pitkän kesän. Suunnitelmissani. Todellisuus on toinen juttu. Koska kuitenkin nyt on toukokuu ja kaikki on juuri nyt ihanaa, en viitsi pilata tätä juttua ujuttamalla mukaan inhottavaa todellisuutta.

Kuherruskuukausi puutarhan kanssa kestää yleensä kahdesta kolmeen viikkoon - no, joskus on mennyt viikko, puolitoista vielä kesäkuustakin, ennenkuin hanskat tipahtavat kädestä ja sesonki loppuu. Yhtä nopeasti kuin alkaakin.
Olen kuitenkin oppinut naamioimaan valtavan pettymykseni omaa puutarhanhoitoani kohtaan, kun viimeistään juhannuksen tienoilla alan puhua hiukan satumaisesti villiintyneestä puutarhasta. Se vaan kuulostaa niin ihanan romanttiselta ja salaperäiseltä. Jos sinne tänne ripottelee hiukan ruosteessa olevia peltisiä kukkapurkkeja ja soikkoja, vanhoja kastelukannuja ja muuta sopivaa, voi lopputulosta kutsua jopa romuromanttiseksi. Idyllistä! (Kunhan muistaa siirtää niitä ruohonleikkurin tieltä...)
Näin huijaan itseäni siinä muiden ohessa ja poimin kameran kanssa muutamat tarkoin valikoidut palat ja pihan sopukat, joita sitten katselen tyytyväisenä koneen ruudulta.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan todella paljon puutarhaani! Vanha tammi, koppurainen omenapuu ja kuivettuneet marjapuskat. Kurttulehtiruusu, joka leikkii aina ensin kuollutta, mutta heinäkuussa puhkeaa upeaan kukkaan. Juhannusruusu, jonka tuoksu kantautuu sisälle asti avoimesta ikkunasta. Kumpareet vanhassa sammaloituneessa nurmikossa. Vanha penkki, jolle ei uskalla enää istua koko painolla. Kaikki rakkaita. <3

Näin me eletään, puutarha ja minä. Vuodesta toiseen. Ja joka toukokuu tulee se kaunis ilta, jolloin istun terassin keinussa ja haistelen ihanaa vihreää kevätilmaa. Silloin kuulen maasta, mehevän mullan vierestä pienen kysymyksen:

- Tahdotko sinä, Ellis, olla puutarhaihminen?
Ja minä vastaan:
- Tahdon, tahdon!!


Ellis

Toukokuun parhaat sekunnit

Mistä aloittaisin, kun toukokuun päivät ovat olleet niin täynnä kaikkea. Töitä, harrastuksia, töitä, tapaamisia, töitä, lumisadetta. Arkea ja juhlaa. Viileää koillistuulta ja pitkiä to-do -listoja. (Rakastan listoja! Mutta entäs, kun pitää jo tehdä listoja listoista??! Jokohan tipahditte kärryiltä? )

Sitten vihdoin tulee se viikonloppu, jota on odotettu! Yhtäkkiä, perjantai-iltana tuuli kääntyy kaakkoon, aurinko alkaa lämmittää ja talo on taas täynnä elämää. Valot loistavat ikkunoista ja eteisen kynnysmatto täyttyy kengistä. Yhtäkkiä muistuu mieleen, että on toukokuu - sekin pääsi jo unohtumaan rakeiden ropistessa ja ikkunoita raapatessa pakkasöiden jäljiltä.
Perjantai-ilta on saapuvia junia, saunanlämmitystä, pizzailtaa ja kuohuvaa. Mukaan mahtuu koirien jälleennäkemisen riemuakin. Hääräilen keittiössä ja kuuntelen, kuinka aikuiset lapset muistelevat lapsuuden kommelluksiaan.

Ilta pimenee yöksi. Ollaan sovittu, että seuraavana aamuna herätään ajoissa, koska olen toivonut äitienpäivälahjaksi yhteistä aikaa lasten kanssa ja retkipäivää Isojärven kansallispuistoon. Opiskelijoiden budjeteille sopivana tämä toive otetaan ilolla vastaan ja kuitataan. Ja minä saan laatuaikaa ja jotain, mitä ei voisi löytyä yhdestäkään lahjapaketista.

Valot sammuvat kuitenkin ihan liian myöhään, yökyöpeleitä kun ollaan koko joukko.
Retkestä tulee ihana ja pieni viivästys matkaan lähdössä ei haittaa hiukkaakaan. Aurinko pilkistelee välillä ja ilmassa tuoksuu keväinen metsämaa.

Kuljetaan polkuja rauhaksiin. Lapset, minä, etämies ja koirat. Pysähdellään. Annetaan ajatusten juosta. Jutellaan ja jutellaan, välillä kuljetaan hiljaa. Sitten jostain tulee nenään jo savun hajua, kun nuotiopaikalla on jo joidenkin aikaisemmin matkaan lähteneiden makkarat tulilla.

Niin meidän päivä ja viikonloppu etenee.
Pitkään nukuttuja aamuja, retkieväitä, reppuun kaatunut kaakao ja vaahtokarkkeja nuotiossa. Päiväunia ja saunapuiden kantoa. Yksi uuniin kuivunut paisti, pelastukseksi koituneet lihapullat ja kermakakkua. Äitejä ja maailman paras mummu. Yksi parisuhdekävely. Koirakaveruksia.

'

Lyhykäisyydessään siinä kaikki oleellinen. Välillä yhtä hullunmyllyä, mutta ihanaa sellaista. En vaihtaisi hetkeäkään. No, vaihtaisin.. että sunnuntain jälkeen voisi tulla vielä toinen sunnuntai, kun kaikki loppuu aina liian aikaisin ja lopulta aina pakataan laukut ja tulee aina kiire junalle. Osa lähtee ja osa jää, niin se menee. Mutta jos ei välillä lähtisi, ei voisi koskaan palata <3



Ellis