Hän herää varhain. On tuskin nukkunutkaan, kun tämän päivän edessä olevat tapahtumat ovat pyörineet mielessä. Ikkuna on jäänyt auki yöksi, mutta sitä hän ei saa laitettua kiinni. Onneksi yö ei ole kylmä, on sentään kesäkuu.
Aamulla hoitaja tulee aikaisin. Joskus aamut ovat pitkiä suden tunteja, kun pitää odotella mutta onneksi ei tänään. Hän pyytää päästä suihkuun, mutta hoitajan mielestä siihen ei nyt olisi aikaa. -Kyllä nyt pitäisi päästä, viime kerrasta on jo kauan, hän pyytää päättäväisesti. Myöhemmin en oikein ehdi. - Hyvä on sitten, mennään suihkuun, hoitaja myöntyy.
Kun minä avaan muutamaa tuntia myöhemmin oven ja astun sisään, hän syö rauhallisesti lounastaan.
Havahdumme ovikelloon, kun taksi on tullut hiukan etuajassa. Hän sipaisee huuliin vaaleaa kaunista helmiäistä ja tarkistaa eteisen peilistä hiukset. - Ne ovat kauniisti, minä sanon ja silitän hiukan hopeanharmaata suortuvaa. Otamme käsilaukut ja lähdemme.
Ajamme taksilla läpi pienen kylän, halki metsämaiseman ja vielä hiukan matkaa pientä hiekkatietä, joka kiemurtelee kauniissa järvimaisemassa. On hieno päivä tämmöiselle retkelle. Taksimittarista ei tarvitse välittää, tärkeintä on, että saavumme perille. Vanha talo ottaa meidät asukkeineen tervetulleesti vastaan. Olen hakenut aamulla talon seinustalta raparperin varsia mukaan ja niistä aletaankin heti innokkaimpien toimesta leipoa piirakkaa.
Vietämme tärkeät tuokiot yhdessä. Katson, kuinka kirkkaat silmät tuikkivat toisilleen ja kädet puristuvat yhteen. Ei haittaa, vaikka välissä on kilometrejä ja vaikka eletään vain toisen muistin varassa. Yhteiset vuosikymmenet ovat jättäneet muistijälkiä, joita on hyvä seurata. Toisella sentään jalat kantavat, että voi työntää toisen pyörätuolia retkelle rantaan. Hymy on herkässä, vaikka hyttysiä huiskitaan olan takaa. Äiti ja isä. Kaunotar ja Kulkuri. <3
Palatessa tuoksuu raparperipiirakka ja saamme höyryävät kahvit eteen. Huoneen perältä löytyy haitari, jonka nostan ylös ja asetan isän syliin. Hetken päästä soitto soi ja metsäkukat on kauneimmat ikinä. Ihmellistä, miten sormet muistavat! Ei kai kaikkea tarvitsekaan muistaa. Tärkeintä, että on hyvä olla, saa kokea kauniita asioita ja olla hyvien ihmisten ympäröimänä.
Kotvasen kuluttua taksi kurvaa pihaan. On tullut aika lähteä. Isä saattaa äidin ja minut ovelle, katsoo pitkään omiaan ja huiskauttaa kättään iloisesti. Tuo herkkä ja lämminsydäminen herrasmies, joka yhäkin osaa mainion tilannekomiikan, jolla keventää pienet kommellukset ja harmit olemattomiin. Hetken päästä hän ei muista meidän käyneen, mutta hyvä mieli mukavasta ajasta yhdessä taatusti jää koko päiväksi. Niinkuin raparperipiirakan tuoksu.
Me muistamme, äiti ja minä. Talletamme kallisarvoiset hetket syvälle talteen ja muistamme.
Saavuttuamme kotiin autan äidin sohvalle lepäämään. Kaunis nainen tuo äiti, ajattelen. Monin tavoin. Kunpa minustakin tulisi noin kaunis. Viis rypyistä ja harmaista. Vaikka hänen yllään nekin näyttävät jotenkin kauniilta. Sellaista sydämen kauneutta minä tarkoitan. Sellaista, jota ei voi nähdä peilistä, mutta jonka näkee silmistä, kuulee äänestä, tavoista ja siitä, miten hän puhuu pikkulinnuille ja lapsille.
<3
Ellis
