Yösydän

Reilun parin viikon päästä on ystävänpäivä <3

Muistin sen ykskaks myöhään eilen illalla viime yönä. Kömmin puolittaisessa horteessa kännykän näytön  kalvakan valon turvin etsimään ompeluhuoneesta vanhaa peltirasiaa. Sieltä löytyi vuosien takaiset koruvirkkaukset. Hopeoitua kuparilankaa ja koruvaijeria.
En saanut mentyä nukkumaan, ennenkuin olin heiluttanut koukkua hetken. Tämmöinen siitä tuli.

Ei mulla muuta <3

Ellis

Marttailua

Aattelin jakaa tämän superhelpon ruokavinkin, niinhän kunnon martat tekevät :D

Ostin yrtti-valkosipulimarinoitua broilerin sisäfilettä paketin - hyväksi havaittua - mä kun mieluummin ostan broilerin ilman niitä kirkuvanpunaisia marinadeja, ihan naturellina, mutta tää onkin jotain ihan toista muuta. Maku on todella hyvä ja fileet eivät tosiaan lillu missään soosissa, vaan ne on ikäänkuin pyöritelty yrtti- vs-seoksessa.
Tuoksu on jo lupaava, kun paketin avaa...

Ruskistin kevyesti pannulla ja kääräisin punaisen pekoniraitapaidan jokaiselle fileelle ylle. Sitten hetkeksi uuniin, että pekoni saa kauniin pinnan ja file kypsyy samalla siellä sisällä.
Kyytipojaksi tummaa riisiä tai uunikasviksia ja raikasta salaattia.
Valkoviiniä unohtamatta. Ja miksei punkkukin käy, jos sellaista kaapista valkkarin sijaan löytyy.

Kotimainen tuote sisältää 450g / 9 kpl broilerin sisäfileitä, Lidlin liha-altaasta sellaisen löytää vajaan viiden euron hintaan. Ei siis mikään kallis gourmee ;) Tätä meillä on valmistettu ennenkin, mutta idean tuohon pekoni-komboon nappasin filepaketin päällä olleesta kuvasta. Vielä, kun jääkaapista löytyi paketti pekonia, suunnitelma oli valmis. Nyt nämä lähtevät uuniin ja sitten vaan riisit kiehumaan.

Bon Appetit!

Ellis-Martta

PS. Terkut omalle ihan oikeasti Martalle, esikoiselle <3 Ja myös tämän päivän synttärisankarille, keskimmäiselle, vielä tätäkin kautta <3

Älä palele!

Pakkasella mikään kai ei lämmitä niin kuin villa. Paksu, huopunut, vanunut ja tiivis villa.
Nämä lapaset on matkanneet Kokkolaan, rannikon kosteisiin kylmiin, siellä nyt lämmittävät tuttuja käsiä <3

Nämä syntyivät niinkuin muutkin ellis-lapaset - ei suinkaan puikoilla viuhtoen, vaan villapaidasta askarrellen. Ei ole vaikeaa, kokeile vaikka! Olen tainnut postata ohjeen ennenkin, mutta laitetaan vielä lyhyt kooste lämpöisiin tumppuihin.

Tee näin:

* laita villapaita 50-60° pyykkiin ja kuivata

* laita vanha, sopivan kokoinen lapanen villapaidan päälle ja leikkaa samankokoiset palat kahteen lapaseen

* ompele lapasiin päälipuolelle koristenauhoja, pitsiä, heijastinta.. mitä nyt haluatkin - jos haluat. Sehän voi myös jäädä ihan sellaiseksikin

* aseta lapasen osat nurjat puolet vastakkain ja ompele reunasta

* VALMIS :D

Kivaa perjantai-iltaa!

Ellis

Höpö-höpö -mekko

Eilen sattui tuunattavien kasasta tippumaan pitkä pellavahame, suoraan jalkoihin. Sitä nostaessani lattialta alkoi päässä raksuttaa...

Olin vähän aiemmin leikannut essua varten palasia mun vanhoista, ohuista lempifarkuista, mutta jotenkin en saanut palasista essua asettumaan. Kaiken kun pitäis asettua noin vaan, ilman sen suurempia päänvaivoja :D

Tartuin saksiin ja nappasin hameesta yläosan pois. Farkun lahkeesta sain just sopivan yläosan ja väliin ompelin vanhasta tarjotintelineestä pitsisen kantohihnan - sekin oli just sopivan mittainen!

Vähän nauhaa ja taskua pitsiliinoineen sinne tänne - niin ja vanha neulosvyö, siitä tuli mainio lenksukka pään ympäri pitelemään yläosaa paikallaan.

Siinä se on, ristin sen Höpö-höpö - mekoksi.

Työpäivän päätteeksi nappasin kuvan, miltä Höpö-höpö -mekko näyttää päällä.

Kuvasta tuli kummallisen sumea, varmaan joku höpö-höpö -suodatin... :D

Ellis

Sunnuntain nopea DIY: Pussihiha

Eilen löytyi kirppikseltä taas yksi hyvä, kutistettavaksi kelpaava miesten villapaita.
80% lampaanvillaa ja käsi pesusoikossa (= pesuohjeessa käsinpesu)... varmat merkit. ;)

Paita koneeseen (tällä kertaa 50°) ja sen jälkeen saunan lämpöön kuivumaan.

Villapaidan kuivuttua olin melkein harmissani, että villis ei sellaisenaan mahdu mulle - niin ihanan pehmeäksi se on muuttunut koneen lämpimässä pesussa.

Sakset käteen... ensimmäisenä saa kyytiä hihat. Tällä kertaa mulla onkin aikomus jalostaa ensin hiha uuteen käyttöön. Nimittäin, kaipaan muovipusseille jotain muuta paikkaa, kuin keittiön alalaatikkoa. Kun sille laatikolle olisi muutakin käyttöä. Joten päätin tekaista hihasta pussihihan, muovipussien säilytyspaikan.

Tämmöinen siitä tuli. Se pääsee roikkumaan eteiseen, kunnes keksin sille paremman paikan.
Pitäisköhän tuunata samanlainen hiha.. vaikka vaatehuoneen seinälle sukkahousuja varten?

Ellis <3

Kaksi kokkikolmosta... eli murua rinnan alle

Mitä tapahtuu, kun Prisman lehtihyllyllä alkaa tehdä mieli näkkileipää?
Entä mitä syntyy, kun muutama lapinriekko uiskentelee punaviinissä yön yli jääkaapissa?

 Työnjako meni siten, että minä etsin kaupasta siemenet sun muut näkkäriaineet ja tekaisin kaksi pellillistä näkkäriä (Kalastajan vaimon knekkis-ohjeella).

Etämies valmisti riekkopaistin. Alusta loppuun itse, niinkuin se aina tekee, suurella hartaudella.

Näissä riekkopaisteissa maistuu mahtavana sivumakuna ne tarinat ja tunnelmat, kun niitä on haettu ja pyydetty pohjoisen tuntureilta. Jotenkin mulle iski de-javu - oon tainnut ennenkin kuvailla samanlaisia annoksia tänne ;) No, lempiruoka, mikä lempiruoka. Ja lempikokki <3

Todistusaineistoa...

Nyt on kai pakko mennä keittämään pannullinen kahvia... raskas ruoka vaatii raskaat jälkiruuat ;)

Ellis

DIY: villapaidasta liivi ja mummupitsistä rannekoru

Tällä viikolla ehdin - kumma kyllä - hipaisemaan ompelukonetta ja katselemaan muutamaa juttua "sillä silmällä".

Ensimmäiseksi syyniin joutui pienen, vihreän partavesilaatikon sisältö. Laatikko löytyi vuosia sitten Ruotsista eräältä kesäiseltä loppis-kiertueelta. Se kätki sisäänsä pienet pitsimallit, kauniit kuin jalokivet! Jonkun mummun virkkaamat, luultavasti... laatikosta päätellen. :D Ihanat!!

Osa niistä on jo päätynyt koristamaan tuunailuja, mutta näitähän riittää. Pitsistä ja farkusta tekeytyi  nauhalla sidottava rannekoru. Saa nähdä, päätyykö se omaan käyttöön vai lahjaksi.

Seuraavaksi tulilinjalle joutui vuosikausia vanha, hylätty Gantin tummanruskea villapaita, joka oli eksynyt väärään pesuohjelmaan. Koska se oli miesten kokoa, se oli mulle vähän kutistuneena vallan sopiva ja palveli huopuneena ja lämpimänä vielä muutaman vuoden, lähinnä syksyisin haravahommissa ja talven pakkasilla untsikan alla.
Lopulta eilen päätin, että se on palvellut tarpeeksi. Reikä kyynerpäässä ja vähän väsyneet ja löpsähtäneet resorit. Aikansa kutakin.. mutta sen elämä jatkuisi vielä lämpöisenä liivinä.

Levitin paidan keittiön pöydälle ja tartuin saksiin. Huopunutta villaa on helppo leikata, se ei purkaannu enää, reunoja ei tarvitse ommellessa kääntää ja muutenkin se on pehmeä ja ihana materiaali!

Jos on tämä Gant ollut jo aikojen alussa uutena laadukas ja varmaan ihan hyvän hintainenkin vaatekappale, on se ainakin hintansa väärti ollut, kun on ensin palvellut second hand -löytönä varsinaisessa tehtävässään, villapaitana, ja nyt vielä saa jatkoaikaa liivinä. Hihoista saan vielä luultavasti lapaset, kunhan ehdin.

Tähän liiviin tarvittiin paidan lisäksi vähän farkun taskuja, solki, vanha huivi, pari pientä pitsiliinaa ja pikku pala lakanaa, johon piirtelin sulka-kuvan niskaan. Ompelussa ei kauaa nokka tuhissut.

Torstai-illat on muuten ihania.. viikonloppu häämöttää edessä.
Lumitöiden lisäksi meinaan silputa muutamat farkut, nukkua pitkään ja onpa tiedossa yksi elokuvakin. :)

Mukavaa viikonloppua!

Ellis




 

Kuka olet?

Eräänä iltana yllätin itseni miettimästä, kuka oikein olen. Okei... tiedän toki tarkalleen kuka olen, mutta se, millainen olen ihmisenä, on niin monimutkainen juttu, ettei se ole ihan varmaa vieläkään.
Tai ei kai koskaan?

Tämä ajatus(??)prosessi sai alkunsa siitä, kun kuuntelin hajamielisenä ja "toisella korvalla" juttua spontaanisuudesta. Siitä, miten spontaanisuus oli avannut huikeita ovia ja mahdollisuuksia haastateltavan elämässä.
Oikeanlainen spontaanisuus. Ei päätön uhkarohkeus ja sokea luottamus tuntemattomaan, vaan sellainen hetkellinen ja ohikiitävä positiivinen ajatus, joka saa tarttumaan oven kahvaan tai astumaan autoon, valmiina kokemaan jotain uutta.
Tai ilmoittautumaan mukaan uuteen juttuun juuri oikealla hetkellä. Lähtemään mukaan asioihin, joita et ole suunnitellut, mutta joiden mahdollisuutta et ole rajannut pois elämästäsi.


Olenko minä spontaani?

Kaukainen ja lämmin muisto todella spontaanista toiminnasta ajoittuu 2000 -luvun aivan alkuun. Olin siskoni luona kylässä, kun eräs tuttu soitti hänelle. Soittaja kysyi, mahtaisiko siskoni tietää ketään, kuka voisi ostaa hänen tyttäreltään koiranpennun. Allergian vuoksi pennusta pitäisi luopua nopeasti.
Istuin vieressä ja kysyin heti puhelun päätyttyä tarkemmat tiedot pennusta. Jotenkin tajusin heti, että tässä on tilaisuus, johon mun on tarkoitus tarttua.
Koska pääsin lasten kanssa katsomaan pentua saman tien, en jäänyt miettimään. Ja tietäähän sen, miten noissa tilanteissa käy... suloinen 3kk ikäinen mopsipoika muutti tavaroineen meille samana iltana! <3

Monta kertaa oon kiitellyt mielessäni, että toimin silloin spontaanisti, jonkun intuition varassa.

Saimme pitää Justuksen yli 10 vuotta - siitä tuli tosi rakas perheenjäsen. Se kasvoi yhdessä lasten kanssa, kiersi jokaisen meistä pienen mopsinsydämensä ympärille, söi kaiken, mitä eteensä sai ja nukkui kenkäkaapissa. Kerran se katosi, mutta siinä vaiheessa, kun etsinnät olisi pitänyt ulottaa oman korttelin ulkopuolelle, se löytyi päiväunilta saunan lauteiden alta. Sellainen oli Justus, joka lopulta lähti koirien taivaaseen kauniina kesäpäivänä, juhannusviikolla, sylissä ja lähellä. <3 <3

Nyt meillä on Elma. Jos ei olisi ollut Justusta, tuskin Elmaakaan - meillä siis.
Kyllä mä uskon, että oikeanlainen spontaanius ja rohkeus auttaa tekemään valintoja. Niitä kauaskantoisiakin.

Talo. Keltainen sokkeloinen tiilitalo, josta oon paljon kertonutkin, meidän Koti. Sen hankkiminen reilut kymmenen vuotta sitten oli myös prosessi, jota tietynlainen spontaanisuus ja onnenkantamoiset leimasivat. En koskaan unohda ensimmäistä yötä, jonka vietin talossa yksin. Sen tunteen, kun aamuyöllä heräsin ja muistin, missä olen. Sen ajatuksen: "mitä mä taas olen mennyt tekemään". Sen onnellisuuden, kun sitten myöhemmin ajattelin: "onneksi tein sen!" (Lisää talosta täällä)

Monta kivaa polun mutkaa olisi jäänyt näkemättä, monta kaunista orvokkia poimimatta, jos olisi aina kävellyt määränpäähän suorinta tietä.. noin kuvainnollisesti.
Tietynlainen spontaansuus on tuonut tosi paljon hyviä asioita mun elämään. Talon ja koiran lisäksi ehkä viimeisimpänä reilun parin vuoden takainen some-klikkaus. Ilmoitin itseni spontaanisti mukaan siihen aikaan toisilleen tuntemattomien porukkaan, jonka jäsenillä oli kaikilla yhteinen päämäärä. Terveellisempi ja liikunnallisempi elämä.

Tänä päivänä porukka on tiivis ja läheinen joukkue persoonallisia ja kauniita naisia. Kaksivuotiselle taipaleelle nostettiin viikonloppuna malja, jos toinenkin. Puheet hoidettiin niin, että kaikki pulputtivat yhtäaikaa, naurua säästelemättä. Ei ole sanoja kertomaan, kuinka iso merkitys tällä "tyttökerholla" jäsenilleen on. On se. Piste.

Oletpa spontaani tai et, välitä itsestäsi!

Ole sellainen kuin olet, olet syntynyt juuri sellaiseksi. Sinuksi.
Ole vahva omana itsenäsi, ei sinun tarvitse kantaa maailman kaikkia taakkoja - ainoastaan itsesi yli niiden kylmien purojen, joihin et halua jalkojasi kastaa.
Ole hyvä itsellesi, silloin olet hyvä myös toisille.
Ole surullinen silloin, kun surettaa. 
Naura aina, kun naurattaa - ja varsinkin itsellesi!
Silloin huomaat, ettei elämää ole tarkoitettu katsottavaksi kaihtimien takaa, vaan niin, että silmiä häikäisee!
-  Ellis  -


Oops, menipäs filosofisesti tää maanantai-ilta... nyt back to reality!  :D

Ellis

Mitä jos...

Mitä jos alkaisi katsoa maailmaa joka päivä vähän tarkemmin? Isommilla silmillä?

Näkisikö silloin joka päivä pieniä asioita, jotka on niin hyvin, että niistä haluaa kiittää?
Niitä tavallisia, pieniä asioita.

Lady of The Mess kirjoitti kiitollisuudesta tässä taannoin ja ajatus tarttui korvan taakse. Se kutitteli siellä päiviä. Kävin lukemassa Ladyn postauksen toisen ja kolmannenkin kerran. Päätin itsekin alkaa toteuttaa tätä kiitollisuuden vaalimista, samanlaisin metodein.
Löytyi tyhjä muistikirja, joka oli salaa odotellut jotain tällaista. Siitä tuli tämän vuoden kiitoskirja, johon kirjaan pienet kiitokset aina silloin, kun muistan. Mahdollisimman usein. Jopa päivittäin? Viikottain ainakin ;)

Kirjan kiitokset luetaan vuoden päätteeksi, samalla voi muistella niitä asioita, jotka on omassa elämässä niitä, joista on halunnut kiittää. Samaan asiaan voi valjastaa yhtä hyvin purkin - siitä voi tehdä kiitospurkin, johon pudottaa kiitoslapun aina, kun aihetta on. Purkin laput niin ikään luetaan vuoden päätteeksi. Kaunis ajatus, ihan itselle.

Asioiden puntarointia ja kiitollisuutta ei liene maailmassa liikoja - aattelin, että jos kiitoskirjan myötä itselle tulee oivalluksia elämästä ja siitä, miten parhaat asiat elämässä on juuri niitä ilmaisia ja simppeleitä arjen pieniä asioita, ei se ainakaan huono juttu ole!

Ei kai onnellisuuteen niin mahdottomia vaadita... Riittää, että oppii näkemään metsän puilta - ainakin silloin tällöin. Että näkee elämän kauniina, osaa nauraa itselleen ja osaa sanoa: kiitos <3

Ellis



PS. Lupaan yhä edelleen myös kiukutella.

PSS. Lupaan, etten kirjoita niitä mihinkään muistiin.  ;)

Arki palaa pätkittäin

* Pitkään nukuttuja aamuja (=myöhään valvottuja öitä)

* Ruuanlaittoa pitkän kaavan mukaan (=kuumeista mietintää, mitä laittaisi taas, justhan mä vasta...)

* Joulun riisumista kodista (= kirveelle olis töitä liiterissä, joulukuusen raato odottaa siellä, neulasia imuroidaan vielä kuukaudenkin päästä..)

* Huoletonta kuvien räpsimistä sieltä täältä (=kukaan ei kertonut, että näitä säätöjä on NÄIN paljon  järkkärissä!)

* Kotoilua ja meikittömyyttä (= KUKA homssu tuijottaa vessan peilistä aamulla, päivällä ja illalla??)

* Talven riemuja ja kiireetöntä ulkoilua (= lunta sataa vaakasuoraan, ei meinaa penkat riittää...)

Mukavan loman jälkeinen jetlag meinaa iskeä, kun arki kolkuttelee kohta ovelle.
Aamut venyvät, aamukahvit juodaan puolen päivän tienoilla, päivä lähtee siitä pikkuhiljaa liikkeelle ja puolen yön aikaan ollaan voimiensa tunnossa, eikä aikomustakaan mennä nukkumaan...
Näin meillä. Entäs teillä?

Oikeesti mä jo hiukan odotan arkeen palaamista. En ehkä ihan kaikkia asioita, kuten esim. aikaisia aamuherätyksiä, mutta se rytmi ja säännöllisyys, joka on hiukan kateissa - sille isosti tervetuloa!

Mun arkea rytmittämään piirtelin kalenterilehden tammikuusta. Yleensä vuosikalenteri on tullut hankittua tai saatua lahjaksi, mutta nyt huomasin, että semmoinen puuttuu meiltä kokonaan. No, ei puutu enää :D

Tämä jääkaapin oveen ja uusi piirustellaan sitten helmikuuksi, meneehän se näinkin!

Sunnuntaiterveisin,

Ellis