Uuh ja puuh. Melkoinen viikko takana... kovaa kuumetta ja jalassa olevan tulehduksen parantelua. Näyttää ottavan aikansa, mutta parempaan päin jo onneksi ollaan matkalla. Kunhan tässä vielä viikko kuntoudutaan, pääsee hyppäämään taas täyspainoisesti remmiin niin töissä kuin kotonakin. Toivottavasti!!
Mutta nyt... vähän nostalgiaa!
Meidän keltainen tiilitalo on kätkenyt seiniensä suojaan kymmenen viimeisen vuoden ajan monenmoisia lapsiperheen vaiheita.
Ostin tämän talon heinäkuussa 2004 kodiksi itselleni ja lapsilleni. Sokkeloinen, hauska, keltatiilinen talo.
Muistan, kuinka Irlannista lomalta palattuani talon avaimet olivat odottamassa mua, mutta koska oli yö, halusin odottaa aamuun.
Kun sitten tulin ensimmäistä kertaa tyhjään taloon, jonka ikkunoista paistoi aurinko isojen puiden varjostaessa ja täplittäessä lattiaa ja seiniä, tuli mulle hyvin vahvasti tunne, että tämä oli oikea ratkaisu, tässä on meidän koti <3
Esikoinen oli silloin 13, keskimmäinen 10 ja kuopus 8. He lomailivat silloin isänsä luona ja tulivat pikaisesti piipahtamaan talolla. Jännitti. Olin ehtinyt hakea kaupasta jäätelöä ja muuttokuormasta ensimmäiset tuolit... Onnellisena seurasin, kuinka kolme innokasta tutkijaa kulkivat huoneesta toiseen, valikoivat omansa sulassa sovussa ja ihmettelivät puutarhan sopukoita. Lopuksi istuimme tuoleilla ja söimme jäätelöä.
Kun lapset viikon kuluttua palasivat lomaltaan, minä olin jo ehtinyt tulla tutuksi talon kanssa ja asettua siihen. Matot kuivuivat pestyinä narulla ja perunat kiehuivat pompottaen kattilan kantta. Meidän aika ja elämä talossa alkoi.
Etämiestä ei ensin naurattanut. Hän olisi mieluusti nähnyt meidät kaikki etäällä yhdessä. Mutta minä tunsin sydämessäni, että näin tämän kuuluu mennä. Lasten juuret ja maailman tuulet eivät sopineet siinä kohtaa yhteen. Se tunne oli oikein ja lopulta etämieskin sen hyväksyi, kun ei muutakaan voinut.
Hän oppi talon tavoille ja talo hänen. Viikonloppuisin ja monta muuta monituista kertaa hän kurvasi työkaluineen paikalle milloin minkäkin remontin pyörteeseen tai ihan vaan maalipensselin varteen. Ja yhäkin kurvaa. Ihan muutenkin vaan - ja ihan mielellään. Onhan talosta muodostunut hänellekin jonkinlainen toinen koti.
Komeat pinot saunapuuta talon liiterissä ja seinustalla... niistäkin saan kiittää etämiestä <3
Vuodet talossa vierivät. Pikku hiljaa tapetit vaihtuivat, takka ja paneeliseinät maalattiin. Kylpyhuone sai uudet kaakelit ja sauna uuden kiukaan ja lauteet. Keittiön kaappien väri vaihtui ja vanhat, väsyneet kodinkoneet pääsivät eläkkeelle uusien tullessa tilalle.
Tämä talo on antanut meille suojaisan kodin kulkea kouluvuodet, juhlia rippijuhlat ja valkolakit. Se on viettänyt kanssamme synttärit ja itki mukana, kun hautasimme Justus-koiran vanhan, ison tammen alle puutarhaan. Se on kypsyttänyt meille yhdessä auringon kanssa suuret marjasadot ja antanut suojaisia paikkoja istua auringossa tai katveessa, miten milloinkin.
Talon seinien suojista oli esikoisen helppo lähteä maailmalle muutama vuosi sitten. Se oli iloista mutta haikeaa. Ovi olisi aina auki ja tuttu polku portilta ovelle, vaikka pimeässä. Ja onneksi ovi on käynytkin... välillä useammin, välillä harvemmin, tilanteen mukaan. Mutta aina yhtä tervetulleesti!
Nyt talo valmistautuu lähettämään keskimmäisen maailmalle... laatikoita pakataan ja nurkat täyttyvät nyssyköistä ja mukaan otettavista tavaroista. Viikon kuluttua kasat häviävät, huonekaluja kannetaan ja yksi huone on taas valmiina ottamaan vastaan onnellista, satunnaista viikonloppupalaajaa.
Luulen, että talo varmasti huokaa taas, syvään ja haikeasti. Vaikkakin se tietää, että tutut askeleet kulkevat lattiareittejä vielä myöhemminkin monia, monia kertoja.
Jäähän sille huolehdittavaksi vielä kaksi. Toinen se boheemi sadunkertoja ja kassinompelija - toinen juuri aikuiseksi pian ehtivä vauhtiveikko, nuorukainen, kuopus. Meissä sitä riittääkin huolehtimista!
Vaikka talo osittain hiljenee, se myös varmasti kiihkeästi odottaa niitä viikonloppuja, kun valo taas paistaa sen kaikista ikkunoista, sauna lämpiää isolle porukalle ja omenapiirakan tuoksu karkaa postilaatikolle asti.
Hmm... Taisitte ymmärtää? On jotenkin helpompaa kirjoittaa talon tunteista, kuin omista.
Onnellista ja iloista, mutta samalla niin haikeaa. Jo toistamiseen. Mutta niin se elämä etenee ja niin sen kuuluukin. Joku viisas on joskus sanonut, että parasta, mitä voit omille lapsillesi antaa, on juuret ja siivet. Joten minä nautin elämästä, pidän maan hyvänä juurille ja taivaan selkeänä lentämiselle..
Mukavaa, kaunista elokuun lauantaita!
Ellis <3
