Kunnes jälleen kohtaamme

Juuri kun olin kirjoittanut, että tämä kesä on ollut erilainen kesä, joudun alleviivaamaan sen. Elämä on saanut yllättäen uuden sävyn - kunniavieras tuli kylään. Suru. Se ei koputtanut oveen, vaan soitti puhelimella. Annoin sen soida pitkään, kunnes tietämättäni vastasin.

Pieni höyhen oli laskeutunut aamuvarhaisella isäni vierelle, ottanut hänet mukaansa. Isä on nyt siellä, missä tuuli puhaltaa kasvoihin lempeitä tuulia, missä on kauneimmat kalavedet ja missä mustikanvarvut taipuvat suurten marjojen painosta. Siellä on laakea kallio, jonka poukamaan on hyvä vetää vene. Kallion päällä suuret kiikarit, joilla näkee kaikki rakkaat ja sen, että meillä on täällä kaikki hyvin. Suuret saappaat voi jättää rannalle ja lähteä paljain jaloin pehmeälle hiekalle.

Heinäkuun lopun päivät jäävät mieliin. Vihreä ei kai koskaan ole ollut niin syvän vihreää eikä auringonlasku niin kaunis. Kiitollisuus on saanut ihan uuden merkityksen ja lohtua voi nähdä joka puolella. Sitä saa, kun ottaa vastaan. Sitä saa, kun katsoo ympärilleen ja uteliaana astuu uuteen päivään, vaikka silmät ovatkin turvoksissa ja nenäliinat lopussa.

Yhtäkkiä uusi lehti kääntyy elämässä ja uusi ovi avautuu huoneeseen, jossa en koskaan ennen ole käynyt. En minä ole koskaan kohdannut kuolemaa näin läheltä, enkä ole tiennyt, että voi yhtäaikaa kokea olevansa täysin avuton ja hurjan rohkea. Että voi samalla hetkellä toivoa olevansa vielä pieni kikkarapäinen tyttö, joka haluaisi ottaa kiinni isän kädestä ja toisaalta olla omille lapsille se tuulensuoja, jonka taakse tulla näitä myrskyjä suojaan. Ja että ei olekaan pimeää, vaan huikaisevan valoisaa.

Onneksi kaikella on kääntöpuolensa. Surullakin. Se on suunnaton ilo eletystä elämästä ja yhteisistä hetkistä.

Hyvää matkaa isä <3

Ellis

Ohjekirja äideille

Äitinä oleminen on paitsi sanoinkuvaamattoman ihanaa, myös todella heviä ja rankkaa.

Se on rakkautta, kiukkua, pyykkiä, lihapullia, hellyyttä. 

Se on kuin iso sipuli - ilman sitä ruoka ei maistu millekään, mutta välillä itku tulee, vaikka koittaisi kuinka välttyä siltä. 

Se on naurua mahanpohjasta asti, iloa ja riemua ja onnellista yhteenkuuluvuutta.

Se on rajojen asettamista ja pettymysten tuottamista. Sinä olet se, joka sanoo kuuluisat sanat: ei käy.

On se myös epäonnistumista. Voimattomuutta ja itselleen anteeksi pyytämistä ja antamista.

Se on venymistä äärirajoille ja tasapainoilemista valintojen välillä. Se on maailman parhaimpien neuvottelutaitojen hioutumista vuosien mittaan. 

Jos kaikki maailman johtajat olisivat äitejä, sotia ei olisi. Olisi vain kilometreittäin pyykkinaruja ja suuria kattiloita täynnä makkarakeittoa. 

Äitinä oleminen on tehokkainta joogaa, bodybalancea ja mindfullnessia ikinä - mikään ei kehitä täydellistä hermojen hallintaa ja itsehillintää niin hyvin kuin luoviminen teinien ja keskenkasvuisten kanssa. Ohjekirjaan olisikin syytä saada luku: "Kuinka hankit lehmänhermot".

Aamuyön valvomiset ja nuorison kotiin odottamiset palkitaan paitsi ihastuttavilla pandarenkuloilla ja silmäpusseilla, myös sydämestä asti kumpuavalla helpotuksen huokaisulla, jolla käynnistäisi ainakin kaksi tuulivoimalaa. Kun rakkaus ja huoli laitetaan samaan kattilaan, keitosta tulee vivahteikas. Niiden maut täydentävät toisiaan, kunhan huolta ei heitä sekaan liikaa. 

Jos cv:ssä lukee sana "äiti", se tulisi olla verrattavissa korkeakoulututkintoon. Äidit oppivat lapsiltaan ainakin yhtä paljon kuin nämä äideiltään. Jos se oppiminen mitattaisiin vuosissa, opintokirjan sivut paukkuisivat. 

Pankkimaailmassakin "äiti" näyttää hyvältä ansioluettelossa. Missä muualla muka saa yhdellä panoksella korkoa korolle lopun elämää? Pääoma - se henkinen - kasvaa vuosittain. 

Äitien keittiöpsykologia on vertaansa vailla, pulman tullessa on aina parempi soittaa toiselle äidille ja maksaa puhelinlaskut kuin kalliit psykiatrinlaskut. Sitä ainakin kannattaa kokeilla ensin. 

Ja koskaan, koskaan ei voi juoda liikaa kahvia! 

Tänään on minun äitiurallani unohtumaton päivä. Yksi vaihe elämää ja äitinä olemista peruuttamattomasti takana. Vaikka tätä olen jo harjoitellut kahden edellisen kanssa, on tilanne silti taas uusi. Ainutkertainen hetki. 

Istun tässä ihmettelemässä, milloin muka keitin niin paljon kaurapuuroa, että nuorimmainenkin kasvoi ohi. Sinne se lähti, reppu selässä ja tukka kylpyhuoneen lattialla. Armeijaan. 

Ohi on leikit lapsuuden, edessä elämä. Uudet haasteet ja seikkailut. 

Ei välimatkoja ja kilometrejä tarvitse onneksi laskea, sydämestä toiseen on lyhyt ja suora reitti.

Muistan tämän päivän varmasti aina, hyvällä ja haikeudella. Koitin olla näyttämättä, mutta kun oli halattu ja ovi painui kiinni, annoin kyynelten juosta. Ei ne ihan heti loppuneetkaan ja sitten mieleeni tulikin, että ohjekirjassa äideille pitäisi olla ehdottomasti yksi lisäys: varaa aina taskuun nenäliina tai kaksi. 

Sillä vaikka äitien kyyneleillä pyyhitään tiskipöydät, täytetään valtameret ja kastellaan kasvimaan tomaatit, jää niistä aina hiukan kuivattavaksikin.

Hyvää matkaa <3

Äiti

Being Mother, part 2

Olen äiti kolmelle lapselle. Ja yhdelle mopsille. Kyllä, jo silloin, kun lapset olivat pieniä, he halusivat ehdottomasti, että Justus (Elman edeltäjä) lasketaan perheeseen mukaan. Yksi meistä. Ja mikäpä siinä - meneehän joukon jatkeena helposti yksi mopsikin.

Minusta tuli ensimmäisen kerran äiti marraskuussa -91. Olin 25-vuotias ja täysin tuntemattoman, suuren ja ihmeellisen asian edessä. Oli pimeä perjantai-ilta ja väliin jäivät yhdet pikkujoulut. Tummatukkainen, topakan näköinen tyttölapsi syntyi vähän ennen yötä ja mullisti samantien maailmani. Rauhallinen ja tyytyväinen uusi perheenjäsen, jonka kanssa oli turvallista ja hauskaa opetella äitinä olemista. Satojen kilometrien päässä omasta lapsuudenkodistani työntelin onnellisena vaaleanliloja, maailman kauneimpia vaunuja, joiden sisustassa leikittelivät hauskat pallokuviot. Silloin(kin) oli onneksi puhelimet keksitty - mummut, papat, tädit ja serkut olivat kaukana, mutta silti jotenkin lähellä.

Keskimmäinen tuli maailmaan reilun kahden vuoden päästä, kikkarapää ja suuret hymykuopat. Hampaita ei alkuun kuulunut - ne kun päättivätkin tulla kaikki yhtä aikaa, kun oltiin juhlittu 1-vuotissynttäreitä. Sinä keväänä Hammaskeijun työaika paukkui!
Siskoksilla oli alusta pitäen hyvät yhteiset touhut. Pienempi kulki isomman perässä, peri tältä röyhelömekot, polkupyörät ja vesirokon. Kerrossängyssä oli kiva kuunnella iltasadut, nukeista ei tarvinnut riidellä. Tai sitten aika on kullannut muistot tosi tehokkaasti. ;)

Taas kului pari vuotta, meitä tuli yksi lisää. Papan näköinen pieni poika syntyi syyskuisena maanantai-iltapäivänä, ennen kuin paikalle hälytetty lääkäri ennätti vaatekaupan sovituskopista antamaan puudutusta. Pikkuveli, veikeä kaikkien silmäterä. Loputtomat korvatulehdukset, loputtoman positiivinen  pieni poikanen. Ja ne niskakiharat.
Hänen myötään keittiön kattilakaappi sai uuden merkityksen, kun sieltä kaivettiin päivittäin rumpusetti esiin ja annettiin lusikalla komppia perunoiden pompottaessa hellalla. Kaikenlaiset moottorit ja koneet saivat kukin oman pörinänsä. 1-vuotislahjaksi saatu metallinen roska-auto oli yksi rakkaimmista leluista. Sen viereen nukahdettiin ja joskus sen viereltä herättiin kontin kuva poskessa. Ääretön pienen pojan uteliaisuus ja kiinnostus autoihin on selvästi nähtävissä tänäkin päivänä.

Meillä on aina ollut vähän hullunkurinen perhe... Elämä kuljetti meitä, ja eräänä päivänä olimme ison päätöksen edessä. Sen jälkeen muutimme pieneen, viihtyisään kotiin nelistään - minä ja lapset. Kaikki oli kuitenkin hyvin - lasten ja minun yhteys pelasi toiseenkin vanhempaan, vaikka perhekuvio muuttuikin ja vaikka työ veikin hänet toviksi muille maille.

Elämä oli enimmäkseen tavallista, mutta onnellista arkea. En varmasti äitinä ollut täydellinen.  Pyykkivuoria, tiskiröykkiöitä ja leluja lastenhuoneen lattialla. Varmasti olin välillä myös väsynyt, vaikka ne hetket eivät olekaan jääneet päällimmäisenä mieleen.

Uimakoulut, leirikoulut, hiihtoretket ja kesälomat. Olin siinä onnekkaassa asemassa, että saatoin lomailla työni vuoksi aina silloin, kun lapsillakin oli loma-aika. Kiireettömät kesäpäivät, pitkään nukutut aamut ja pieni boheemi perhe.
Jossain vaiheessa perheeseen liittyi etämies. Hän otti oman paikkansa ja hänestä tuli tiivis ja tärkeä osa meidän perhettä. Kalakaveri ja luonteva etäaikuinen lapsille. Sitä hän yhä on. Vaikka emme yhäkään jaa yhtä yhteistä kotia, jaamme yhteisen arvopohjan, jossa lastenkin on ollut turvallista kasvaa.

Usein olen jälkeenpäin ajatellut, miten tekisin joitakin asioita toisin. Tuo kuuluisa jälkiviisaus... Miten olisin enemmän sitä tai tätä, äitinä. Miettinyt, olinko tarpeeksi hyvä äiti? Olenko nyt?
Leivottiinko meillä kyllin usein? Muistinko lukea tarpeeksi satuja? Olinko läsnä silloin kun piti?
Olisiko pitänyt....

Jos saisin muuttaa jotain, luulen, että kaikkein hartaimmin kuitenkin toisin kaukaa menneisyydesta vain pienen, tavallisen arki-illan, kun olimme kaikki koolla. Kertoisimme päivän hassuja sattumuksia ja olisimme menossa iltapesuille ja nukkumaan. Minä ja lapset. Sylissä ja lähellä. Saunan jälkeen kosteat kiharat ja puhtaat lakanat. Iltasatu ja varmuus siitä, että huomenna kaikki jatkuu sitä, mihin tänään jäätiin.

Kiitos <3


Äiti

3/3

Kolmet pienet varpaat on lämmitetty näiden peittojen alla. Kolme pörröpäätä on kammattu ja niistä takut suorittu maailmaa varten.
Kolmet sukset olivat talvisin pystyssä autotallin seinustalla.  Kolme muumilusikkaa tiskipöydällä.
Kolme koulureppua ja ne loputtomalta tuntuneet kouluvuodet... ne vaan menivät.
Niin, mihin ne menivät?

Aika kului. Ensin juhlittiin synttäreitä, kunkin vuorollaan. Leivottiin merenneitokakut tai oltiin merirosvoja. Tehtiin ongintapussukoita, kirjoitettiin kutsukortteja ja leikittiin lahjaksi saaduilla legoilla.
Käytiin retkellä ja opeteltiin polkupyörällä ajoa ilman apupyöriä.

Iltaisin luettiin sängyn vierellä Tompat ja Ainot. Kolme Karhua ja Kuka lohduttaisi Nyytiä... ne väitän osaavani ulkoa vieläkin. Sitten vähän myöhemmin tuli Onnelin ja Annelin vuoro.

Muumit piti aina muistaa nauhoittaa - ja miten niitä katsottiin! Nauhat venyneinä, niin että osattiin ulkoa Muumipeikon loitsu, jolla se saattoi hengittää meren pinnan alla.

Muumilaaksoonkin, Naantaliin, piti päästä. Siellä meinasi 1/3 hävitä kerran ihmispaljouteen, kun lähti päättömästi juoksemaan muumitaloa kohti mamman heilutettua ikkunasta. Sieltä se kuitenkin löytyi, muumitalon avoimen keittiön ikkunan alta, Muumimamman kanssa. Liekö vaihtaneet lättyreseptejä? ;)

Vuodet vierivät ja sitten tulivat rippijuhlat. Rippiristit ja ruusukimput. Valkoiset kaavut alttarilla ja herkät, kauniit isosten sanat. Lohisopat keitettiin kirkon päätteeksi, kakut herkuteltiin aurinkovarjon alla, kuumana kesäpäivänä. Kukin sai oman auringonpaisteensa, kenenkään juhlissa ei sateenvarjoja tarvittu.

Valkolakit juhlittiin parin vuoden välein ja nyt, pääsiäisviikolla, sai nuorimmainen oman koulunsa päätökseen ja valmistui ammattiin. Pääsiäislauantaina pannu oli kuumana ja talo täynnä iloista väkeä. Maljakot täyttyivät kukista ja juhlajuomaa kilisteltiin.

Kaiken iloisen porinan ja kahvikuppien kilinän keskellä tajusin jotakin... se tunne, kun lapset ovat kasvaneet ja saavuttaneet itselleen jotain kallisarvoista ja tärkeää.
Se ilo ja tyytyväisyys, mikä heistä välittyy. Onni omasta suoriutumisesta, kun pitkä koulutaival tältä erää on päättynyt.

Sykähdyttävintä ehkä kuitenkin se yhteenkuuluvuus, joka näistä kolmesta sisaruksesta näkyy ja se, miten voit äitinä katsoa sivusta, pieni pakahduttava, mutta onnellinen tunne rinnassa, kun maailma raottaa oviaan.

Suuntaa et voi antaa, mutta voit opastaa, miten tuulta haistellaan. Polun pään voit näyttää, mutta polku on kuljettava itse. Reppuun voit antaa eväitä, mutta niin se on itse kannettava. Matkaan tarttuu pikkuhiljaa asioita, opittuja ja perittyjä. Tapoja ja viisauksia.
Tyhmyyksiäkin pitää tehdä, jotta oppisi. Erehdyksiltä ei voi kukaan välttyä - eikä pidäkään.
Kiertoteitä pitkin koitan omiani opastaa, että löytäisivät harhapolkujen kauneimmat orvokit reppuunsa mukaan. Myrskyissäkin pitää oppia luovimaan. Ei opi, jos ei ikinä satu myrskyn silmään.

Ja totta vieköön, kun annoin onnenhalausta poikaselleni, enkö vain tuntenutkin selässä, ruutupaidan alla, siellä lapaluiden välissä jotakin... oikein kauniit ja hyvät siipien alut. <3

Pääsiäinen alkaa lähestyä loppuaan. Pöytäliinat liehuvat tuulessa pyykkinarulla, ruusut ovat saaneet uudet vedet ja kahvikupit on nostettu lasikaappiin.
Niin ne lapset nousevat siivilleen - tässä tapauksessa 2/3 on saateltu junaan ja 1/3 lähtenyt harrastukseensa. Nyt tämä äiti istahtaa sohvalle, nostaa jalat ylös ja kohottaa maljan itselleen. Niin vain selvittiin tästä elämänmittaisen ja rakkaan urakan yhdestä vaiheesta. Päivääkään en vaihtaisi.
Tai no, ehkä muutaman ;)

<3

Äiti

(Kuvat on napattu lauantain kahvipöydän antimista, kynttilä pianon päältä.)

Vain luuta puuttuu

Pääsiäisen elementit on olleet kohdillaan... noita-akka omasta takaa, kissan virkaa on ajanut mustakuono ja namusia on löytynyt niin kulhoista kuin kellaristakin.

Tämä noita järjesti omilleen munajahdin. Piilotin pieniä karkkinyyttejä sokkeloiseen kellarikerrokseen, jonka jälkeen napsin piiloista valokuvia. Nuoriso pisti pystyyn pikana whatsup-ryhmän "munajahti", jonne klikkasin valokuvat ja kun ne oli kaikille latautuneet, pääsivät etsijät tositoimiin.

Eniten karkkinyyttejä löytänyt pääsi ekana etsimään suurta suklaapupua, joka oli piilossa ihan muualla kuin kellarissa. Valokuvasuunnistuksen meiningillä siis edettiin :)

Hauskaa oli muuten sivusta seurata, kuinka vanhan noidan pieniin kepposiin lankesi jo aikuiset lapset aivan täysillä :D Palautetta tuli kylläkin siitä, että kätköt löytyivät ihan liian helpolla... hmm.. Täytyypä jatkojalostaa tätä muuten hyvää suunnitelmaa seuraavaan kertaan.

Muutoin meillä on ollut varsin vauhdikkaat ja mukavat pyhät. Niistä enemmän seuraavalla kertaa, nyt pitää mennä laittamaan nokipannu ja essu pyykkiin, seuraavia seikkailuja odottamaan.

Maanantaisin sunnuntaiterkuin,

Ellis

Rakas Joulupukki, part.2

Rakas Joulupukki,

toivottavasti olet jo päässyt turvallisesti takaisin Korvatunturille ja saanut Muorin perunalaatikkoa vatsasi täyteen.

Meillä on ollut ihana joulu. Mukava sää, leppoisa tunnelma, lämmin joulusauna ja hyvää ruokaa.

En tiennytkään, että olin ollut niin kiltti, että vaikka en toivonut mitään erityistä, sain muutamia ihania lahjoja. Yksi niistä oli isossa laatikossa. Todellinen yllätys. Luulin ensin, että saan monta pakettia tulostuspaperia, mutta kun laatikosta paljastui uusi kamera, olin lentää alas pianotuolilta.
Joulu onkin mennyt aloittelevan kuvaajan taitoja harjoitellen, kamera koko ajan lähistöllä, käyttöopas käden ulottuvilla ja silmälasit... ne on koko ajan hukassa, aina väärässä huoneessa! ;)

Se aika, mitä en ole hiiviskellyt kamera kädessä, olen katsellut elokuvia, pelannut lautapelejä tai korttia, istunut saunan lauteilla tai ollut vaan. Metsässä on joka päivä samottu koirien kanssa pitkä lenkki ja tänään uskaltauduttiin jäitä pitkin (muiden jo mentyä edeltä muutamana päivänä) saareen siskon perheen luo. Sinne oli meidän klaanista kokoontunut muitakin. Saatiin ihmetellä suvun nuorimman tuoretta kävelytaitoa ja herkutella kahvilla ja joulutortuilla. Potkukelkoilla matka taittui takaisin rantaan, välillä piti pysähtyä ihmettelemään kaunista talvista aurinkoa ja jään kimmellystä.

Laitan tähän kirjeeseen mukaan todistusaineistoa, että kamera on jo kovassa käytössä - sekalainen kooste jouluna räpsittyjä otoksia.

Pahoittelut kuvaövereistä! :D Mutta, kiitos vielä ja kai nähdään taas ensi jouluna?

Ellis <3

PS. Kerta kiellon päälle...

Being Mother

Lapseni, rakkaani!

Mihin se aika karkasi? Miksei kukaan kertonut, että päivät, kuukaudet ja vuodet kuluvat silmänräpäyksessä? Että niitä kaatuneita maitolaseja ja saksittuja matonhapsujakin tulee kaipaamaan. Samoin kuin niitä reissuvihkoviestejä, jotka muuttuivat harmaiksi ohimoille. Joita oli sentään aika harvoin. Nyt sen tajuaa... Nehän olivat sitä suolaa, elämässä. Niinkuin pakahduttavat ylpeyden hetket sokeria. Molemmat välttämättömiä.

Yhtäkkiä kurahousuja ei enää tarvita, nukkekoti nostetaan talteen varaston hyllylle ja lopulta sinne viedään myös pikkuautolaatikko.

Koulureput pakataan syksyisin. Luokka toisensa jälkeen vaihtuu, kunnes ala-aste vaihtuu yläasteeseen ja ennenkuin huomaakaan, juhlitaan lakkiaisia ja jotakuta toista odottaa kirje kutsuntoihin.

Eräänä päivänä vain huomaa, että lapsuusmuistot ovat paljon enemmän kuin varaston hyllylle äitiyspakkauslaatikkoon viikatut ensimmäiset potkuhousut ja sinne talteen nostettu rakkain nalle.
Muistot kulkevat ajatuksissa, tuoksuissa, rivien väleissä. Kaikkea ei voi pakata laatikoihin.

Muistot tulevat esiin äänensävyinä, joista tunnistaa oman itsensä ("noinko minäkin aina sanon..").
Ne ovat siinä tavassa, jolla huudetaan heipat lähtiessä tai kotiintullessa. Tai se, mitä sanotaan nukkumaan mennessä.

Yhtäkkiä huomaa, miten näkymätöntä ja samalla mittaamattoman arvokasta perintöä on saanut omasta lapsuudenkodistaan ja miten sitä on huomaamattaan siirtänyt eteenpäin. Pieniä ja ehkä arkipäiväisiäkin asioita, joissa huomaa toimivansa samalla tavalla kuin oma äiti tai isä aikanaan.
Miten joulukuusi koristellaan. Miten ollaan muiden ihmisten kanssa. Miten kiitetään.
Suututaan ja lepytään.

Mikä ihme tänään herätteli miettimään moisia? Oliko se lapsen vanha kirje joulupukille, joka putosi kirjan välistä lattialle? Oliko se jääkaapin ovessa asustava liikuttava ystävänpäiväkortti nuorimmaiselta monen vuoden takaa? Vai oliko se sittenkin iltapäiväinen puhelinsoitto, niiden kutsuntojen jälkeen, että heinäkuussa pakataan nuorukaisen reppu armeijan harmaisiin?
Hiipikö sen jälkeen mieleen ajatus, onko lapsuusmuistoja kertynyt riittävästi? Niitä lämpimiä ja kauniita? Onko muistoissa yhteisiä, sellaisia muistoja, jotka minä muistan, jotka he kaikki kolme muistavat?
Ne on jokatapauksessa meidän muistoja. Ainutlaatuisia.

Saatatte muistaa, kun kirjoitin talon huokauksista elokuussa?

Aikaa on kulunut ja talo on opetellut luopumaan. Se on syksyn pimetessä totutellut rauhallisempaan elämään ja huolehtinut niistä, jotka vielä jäivät. On se myös saanut viikonloppunsa, joina se on ottanut vastaan kapsäkit olalla saapuvat matkalaiset. Kuivattanut pyykkinaruillaan tutut pyykit, joihin on luovuttanut hyvät kotituoksunsa tunnistettavaksi satojen kilometrien päässä, kun kasseja taas avataan ja puretaan. 

Elämä löytää uomansa. Niin talokin. Sen huomaa vaivihkaa muutamista asioista, joista ensimmäinen tulee vastaan jo kotiovella: kotiin tullessa löytyy tuulikaapista matto! Kas, en muistanutkaan sen olevan hiekanvärisellä kantattu juuttimatto, se kun aina ennen oli piilossa kenkäröykkiön alla. ;)


Rakkain terveisin,

Äiti