Being Mother

Lapseni, rakkaani!

Mihin se aika karkasi? Miksei kukaan kertonut, että päivät, kuukaudet ja vuodet kuluvat silmänräpäyksessä? Että niitä kaatuneita maitolaseja ja saksittuja matonhapsujakin tulee kaipaamaan. Samoin kuin niitä reissuvihkoviestejä, jotka muuttuivat harmaiksi ohimoille. Joita oli sentään aika harvoin. Nyt sen tajuaa... Nehän olivat sitä suolaa, elämässä. Niinkuin pakahduttavat ylpeyden hetket sokeria. Molemmat välttämättömiä.

Yhtäkkiä kurahousuja ei enää tarvita, nukkekoti nostetaan talteen varaston hyllylle ja lopulta sinne viedään myös pikkuautolaatikko.

Koulureput pakataan syksyisin. Luokka toisensa jälkeen vaihtuu, kunnes ala-aste vaihtuu yläasteeseen ja ennenkuin huomaakaan, juhlitaan lakkiaisia ja jotakuta toista odottaa kirje kutsuntoihin.

Eräänä päivänä vain huomaa, että lapsuusmuistot ovat paljon enemmän kuin varaston hyllylle äitiyspakkauslaatikkoon viikatut ensimmäiset potkuhousut ja sinne talteen nostettu rakkain nalle.
Muistot kulkevat ajatuksissa, tuoksuissa, rivien väleissä. Kaikkea ei voi pakata laatikoihin.

Muistot tulevat esiin äänensävyinä, joista tunnistaa oman itsensä ("noinko minäkin aina sanon..").
Ne ovat siinä tavassa, jolla huudetaan heipat lähtiessä tai kotiintullessa. Tai se, mitä sanotaan nukkumaan mennessä.

Yhtäkkiä huomaa, miten näkymätöntä ja samalla mittaamattoman arvokasta perintöä on saanut omasta lapsuudenkodistaan ja miten sitä on huomaamattaan siirtänyt eteenpäin. Pieniä ja ehkä arkipäiväisiäkin asioita, joissa huomaa toimivansa samalla tavalla kuin oma äiti tai isä aikanaan.
Miten joulukuusi koristellaan. Miten ollaan muiden ihmisten kanssa. Miten kiitetään.
Suututaan ja lepytään.

Mikä ihme tänään herätteli miettimään moisia? Oliko se lapsen vanha kirje joulupukille, joka putosi kirjan välistä lattialle? Oliko se jääkaapin ovessa asustava liikuttava ystävänpäiväkortti nuorimmaiselta monen vuoden takaa? Vai oliko se sittenkin iltapäiväinen puhelinsoitto, niiden kutsuntojen jälkeen, että heinäkuussa pakataan nuorukaisen reppu armeijan harmaisiin?
Hiipikö sen jälkeen mieleen ajatus, onko lapsuusmuistoja kertynyt riittävästi? Niitä lämpimiä ja kauniita? Onko muistoissa yhteisiä, sellaisia muistoja, jotka minä muistan, jotka he kaikki kolme muistavat?
Ne on jokatapauksessa meidän muistoja. Ainutlaatuisia.

Saatatte muistaa, kun kirjoitin talon huokauksista elokuussa?

Aikaa on kulunut ja talo on opetellut luopumaan. Se on syksyn pimetessä totutellut rauhallisempaan elämään ja huolehtinut niistä, jotka vielä jäivät. On se myös saanut viikonloppunsa, joina se on ottanut vastaan kapsäkit olalla saapuvat matkalaiset. Kuivattanut pyykkinaruillaan tutut pyykit, joihin on luovuttanut hyvät kotituoksunsa tunnistettavaksi satojen kilometrien päässä, kun kasseja taas avataan ja puretaan. 

Elämä löytää uomansa. Niin talokin. Sen huomaa vaivihkaa muutamista asioista, joista ensimmäinen tulee vastaan jo kotiovella: kotiin tullessa löytyy tuulikaapista matto! Kas, en muistanutkaan sen olevan hiekanvärisellä kantattu juuttimatto, se kun aina ennen oli piilossa kenkäröykkiön alla. ;)


Rakkain terveisin,

Äiti