Olipa kerran kaunis, pumpulinen ja pehmeä pöytäliina. Se oli jo kymmeniä vuosia vanha ja oli palvellut pitkän tovin pyhäliinana peräkammarin pöydän päällä. Viimeiset vuodet se oli odottanut liinavaatekaapissa vuoroaan päästä esille, mutta joutui aina väistymään uudempien ja isompien liinojen tieltä.
Lopulta se tuli poistetuksi kaapista tilanahtauden vuoksi ja päätyi ison lakanakasan päälle odottamaan kohtaloaan.
Kasasta se katseli kaihoissaan peräkammariin, missä oli viettänyt onnellisia vuosia ja missä hopeinen maljakko oli ollut sen parhain ystävä ruusuineen ja tulppaaneineen.
Pöytäliina suri niin, että alkoi ohenemaan silmissä. Olisiko sillä enää koskaan mahdollisuutta päästä esille ja hohtaa kauniin valkoisena? Saisiko se enää ikinä esitellä ihanaa kukkapintaansa?
Aika kului ja vuodet vierivät.
Eräänä kesäpäivänä pöytäliina havahtui siihen, että sen alapuolella olevaa vanhaa lakanakasaa pengottiin. Joku nosti sen sivuun ja lakana toisensa jälkeen päätyi tarkasteltavaksi. Vaikka lakanat olivat vielä ehjiä, niiden joukosta ei tuntunut löytyvän sopivaa kangaspalaa penkojalle.
Vihdoin pöytäliina tunsi, kuinka se nostettiin ilmaan ja hulmautettiin auki. Voi, miten sen kukat pääsivät vihdoin ojentamaan kaulaansa ja kurkottamaan itsensä kauniiksi kankaan pintaan.
Taitavat sormet silittivät ja tutkivat kohta kohdalta mahdolliset reiät ja kulumat ja suoristelivat sen saumoja, jotka olivat painuneet syville uurteille.
Pöytäliinaa alkoi kutittamaan. Se kihersi hiukan ja silloin se huomasi ystävällisen silmäparin, joka tarkasteli sitä.
Pöytäliina teki kaikkensa vaikuttaakseen ryhdikkäältä ja pidätti hengitystään.
Se tiesi, että hetki oli ainutlaatuinen sen elämässä. Kenties viimeinen kerta, kun saisi olla jonkun käsissä ja tuntea olonsa edes hiukkasen tärkeäksi.
Sitten yhtäkkiä se tunsi, kuinka sen nostettiin varovasti käsivarsille ja kannettiin toiseen huoneeseen.
Se levitettiin pöydän päälle ja sen päälle aseteltiin paperisia kaavoja ja varovasti, hellästi sakset irrottivat siitä kaavan mukaisia palasia.
Pöytäliina tunsi, että jotakin tärkeää oli tapahtumassa. Paljon tärkeämpää, kuin se ikinä oli osannut pienessä pöytäliinan päässään edes kuvitella.
Ompelukoneen suristessa se asetteli kukkiaan ja suoristi ryhtiään parhaansa mukaan. Sen iloksi ja yllätykseksi kaunis nauha ommeltiin siihen kiinni ja se tajusi vihdoin saaneensa ikioman ystävän, josta sen ei koskaan tarvitsisi joutua eroon.
Välillä ompelukone sai levätä ja pöytäliina makasi levollisena sen vieressä pöydällä. Sitten taas ommeltiin. Levättiin. Ja ommeltiin. Niin kului päiviä, kunnes eräänä aamuna se kuuli olevansa valmis. Se irrotettiin ompelukoneesta ja kaikki leuhottavat langanpätkät katkaistiin. Se tunsi punastuvansa, kun sitä tarkasteleva ystävällinen silmäpari käänteli sitä hyväksyvästi ja hymyillen.
Vihdoin pöytäliina näki itsensä peilistä. Se ei voinut uskoa näkemäänsä... siitä oli tullut ihanin mekko, jota kuvitella saattaa.
Kyyneleet kihosivat sen silmiin, kun se tajusi, että sen reikäommelkujakin oli päässyt paraatipaikalle.
Silitysraudan lämpimät kuiskaukset ja halaukset saattelivat sen matkaan. Se sai suojakseen vielä kauniin käärepaperin ja rusetin.
Kun pöytäliina samana iltana pääsi kääreestään, se sai osakseen niin suurta ihailua, lukuisia huokauksia ja silityksiä, että se arveli voivansa elää elämänsä onnellisena loppuun asti tässä uudessa olomuodossaan. Sillä oli hyvä olla ja se painautui onnellisena huokaisten uuden omistajansa syliin, sulki silmänsä ja nukahti.
Sen pituinen se.
***
Tämän suloisen mekon mulle valmisti ihana ystäväni Minna <3 Kiitos!
Ja vaikka sainkin "käyttöohjeen", että tämä on yömekko, voitte arvata, että se mun käytössä tuskin jää pelkkään yökäyttöön... vaikka kauniita unia onkin sen kanssa jo toki katseltu :D
Elokuun pimenevän illan terkut,
Ellis
