Täällä ollaan <3
Sillä vaikka elämä ottaa välillä puhutteluunsa, se pistää meidät silti kulkemaan eteenpäin. Niin on aina ollut ja taitaa olla vastaisuudessakin. Voi ihan rauhassa vaikka kompuroida, ei sittenkään ole kuin yksi suunta - eteenpäin.
Elämä on silti ihanaa - se antaa suolaisten kyynelten lisäksi niin paljon naurua ja kermakakkua, että eihän sitä voi olla rakastamatta. Se myös onneksi antaa kyvyn muistella ja nähdä valon pimeässä.
Mä olen aina tainnut olla sellainen, joka kulkee sydän kämmenellään. Siksi varmaan isästäkin oli luontevaa ja itsestäänselvää kirjoittaa. Välttämätöntäkin, vallankin sillä hetkellä kun tajusin, että kirjoittamalla mä prosessoin itselleni asioita ja teen niistä itselleni helpompia selvitä.
Mutta kun antaa itsestään, saa myös jotain tilalle. Se konkretisoitui, kun sieltä ruutujen takaa tulvahti tsiljoona sydäntä ja halia. Vetivät sanattomaksi ja toivat mukanaan sellaisen määrän lämpöä ja rakkautta, että niillä olisi lämmittänyt pienen puutalokorttelin. Isot ja maailman lämpimimmät kiitokset teille!! Kaikki viestit ja kommentit auttoivat ja lohduttivat, ne luettiin ja taas luettiin. Niihin palataan varmaan vielä monet kerrat ja ne todella saivat mut näkemään (taas kerran), miten upeita ja ihania ihmisiä siellä on! Olitte se lämmin viltti, jota tarvitsin harteilleni. Ja jonka onnekseni sain. <3
Kaiken tämän elämänmakuisen elokuun ja hautajaisjärjestelyjen, työn alkamisen ja muun touhottamisen keskellä minä aloitin uuden vuosikymmenen. Se on taatusti myös yksi vako, joka tässä elämän perunapellossa tulee jäämään mieleen. Se syksy, kun kaikki sattui peräkkäin. Se syksy, kun.
Miten voikin sen kaiken surun ja haikeuden keskeltä kummuta sellainen ilo ja onni, kun tajuaa, että eiväthän ne tunteet sulje toisiaan pois. Ja niin me iloittiin, juhlittiin ja nautittiin, niinkuin vain silloin voi tehdä, kun elää. Koko rahalla, koko elämän mitalla. Kaikki rakkaat ja parhaat mukana... isäkin omalla tavallaan. Mä olin näet päättänyt, että harjoittelen salaa isän haitarilla yhden kappaleen ja soitan sen juhlaväelle. Niinkuin sitten teinkin. Ei sitä ehkä kummoiseksi soitannaksi voi sanoa, mutta komppipuoli kyllä onnistui, eikä mun tarvinnut kahta kertaa kysyä, haluaisiko juhlaväki laulaa mulle Paljon onnea vaan... Niin mä sitten säestin itselleni tuvan täydeltä onnittelulaulun :D
Paellan, pöytäviinin ja kasaridiskon merkeissä oli hyvä ottaa vastaan puolen vuosisadan viisaus ja tajuta olevansa onnellinen omasta itsestään ja kaikista niistä, jotka jakavat mun kanssa tätä taivalta täällä. Voisiko sitäpaitsi olla ihanampaa ikää, kun voi viimein tajuta, että on viisastunut omista virheistään ja on jo aikoja sitten lakannut vertaamasta itseään muihin. Ei tarvitse haluta ja saada kaikkea, ei tarvitse suostua joka asiaan, ei tarvitse matkustaa jokaiseen maailmankolkkaan ja voi viimeinkin olla juuri sellainen oma itsensä kuin haluaa olla. Ja olla siitä vielä ylpeä, sopivalla tavalla. Elämänkokemus, tuo näkymätön cv, jota kukaan ei kysy, mutta joka meissä näkyy. Ja ikä... sehän on vain numeroita. :D
Vähän niinkuin Muumilaakson merkillinen juhannus, oli tämä minun elokuuni merkillinen elokuu. Rakas ja raskas. Ääripäitä ja suuria tunteita. En voi enää elää niitä hetkiä, mutta tulen kyllä muistamaan ne aina. Koko kirjon ja sateenkaaren molemmat kultatynnyrit.
Silti, vähän helpottuneena ja hyvilläni nostin tänään kasvot syyskuun aurinkoa päin ja vedin syvään henkeä. Ilmassa oli sekoitus omenaa, keltaisia lehtiä, syysleimua ja pihlajanmarjaa.
Ellis