tiistai 26. toukokuuta 2015

Pieniä muistamisia


Vanhasta matkalaukusta löytyi vielä muutamia farkkuriipuksia. Eivät taida enää ehtiä kevään juhliin, mutta jos olet muuten vailla pientä kesäkorua, muistamista tai tuliaista... tai haluat ilahduttaa ystävääsi tai itseäsi, nämä ovat vapaita lentämään luoksesi. Korun hinta on 10€ sisältäen postimaksun.







Riipukset ovat kooltaan suurin piirtein tulitikkuaskin kokoisia, pienellä vaihtelulla ;)
Nauhoissa on korusolmu, jonka avulla pituutta voi helposti säätää.
Jokaisessa korussa on käsin kankaalle (lakanatilkku) piirretty kuva. Kuva ei leviä korun kastuessa.
Kahta samanlaista riipusta ei löydä etsimälläkään. Korun sisällä on pieni pala huovutettua villaa, jotta koru saa kauniin muodon.
Päällinen on kierrätettyä farkkua. Prikka, johon korun nauha (vahattu korunaru) on kiinnitetty, tuo sopivasti painoa ja kontrastia pehmeään koruun.







Tykkäätkö enkelin siivistä vai onko sulka suosikkisi? Tai onko sittenkin sudenkorento se oikea.. <3

Ellis



sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Raparperikompotti


Sunnuntain nopeiden kokkailujen ohessa päätin leipoa nopsan piirakan uuniin, kun olin hiippaillut edellisenä iltana jo hakemassa ainekset takapihalta.
Vanha tuttu Mamman marjapiirakka...

Piirakkaa varten kiehautin nopean kompotin, hillokkeen, vai miten tuota nyt kuvaisi?




Pilkoin muutaman varren pieniksi kuutioiksi kattilaan ja heitin perään desin sokeria, sekä teelusikallisen kanelia. Soossi kiehua porisi noin viitisen minuuttia, sekoittelin välillä. Sitten nostin sen jäähtymään hellan viereen.

Pohjan resepti lienee kaikille tuttu, mutta voinhan sen tähän nyt rustata. Tämä on ehkä eniten leipomani piirakka ikinä, erilaisilla marjoilla ja versioilla. Onnistuu aina! Jos ei unohda uuniin, kuten mulle oli vähällä käydä... :D

150g voita
1 dl sokeria
1 kananmuna
1,5 dl vehnäjauhoja
1,5 dl grahamjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Pehmensin ensin voin mikrossa lähes sulaksi, jonka jälkeen sekoitin lusikalla nopsasti kaikki aineet keskenään. Jätin taas vehnäjauhot väliin ja laitoin koko satsin grahamjauhoista. Tykkään siitä enemmän ja se ei ole ihan niin valkoista jauhoa kuin vehnäjauho ;)

Sitten nappasin kaapista piirakkavuokan, jota ei tätä piirakkaa varten tarvinnut edes voidella! Painelin/levitin lusikalla taikinan vuokaan.
Hyvä vinkki on, että kastaa lusikan pohjan välillä kylmään veteen, niin taikina ei tartu lusikkaan kiinni ja taikinan painelu lusikalla käy tosi nopeaan. :)





Sitten vaan levitin pohjan päälle vähän jäähtynyttä raparperikompottia. Tuosta määrästä kompottia riittää muuten vielä toiseenkin piirakkaan. Ja uskaltaisin väittää, että tuo on aika hyvää vaikka lättyjen ja jäätelön kaverina!

Lopuksi sekoitin keskenään purkin kermaviiliä, vähän sokeria (ehkä pari ruokalusikallista, ohjeessa taitaa olla 0,5 dl), yhden kananmunan ja teelusikallisen vaniljasokeria ja kippasin koko satsin kompotin niskaan.

Uunin lämmitin 200° ja piirakka saa paistua siellä noin puoli tuntia. Meinasin unohtaa... :D

Jos epäilinkin ensin, miten raparperikompotti sopii tähän marjapiirakkaan, se oli turha epäilys... piirakkaa ei ollut enää kohta kuin pieni kantti jäljellä. Jäätelön kanssa taivaallista - maistuu myös ilmankin.




Innostuin räpsimään vähän kotikuvia. Kevään valossa kotikin näyttää valoisammalta, mutta myös ihan vähän pölyiseltä! Täytyy katsella, jos kuvista saa jonkinlaisia kollaaseja aikaiseksi.




Home sweet home, vaikka vähän pölyisenä <3

Ellis



torstai 21. toukokuuta 2015

Yhden illan (raparperi)juttu


Kesken kaiken kevättä laitoin kumisaappaat jalkaan ja lompsin sivupihalle. Tein liian pitkään ruohoon polun ja nousin pientä rinnettä ylös kainalossani raparperin varsia.

Pehmeä kuori irtosi ohuina nauhoina ja palat peittyivät piirakkaan. Kohta ne jo tulivat uunista tuoksuna ja oli ihan pakko nostaa pakastimesta jäätelöpaketti jo sulamaan.




Oli oikea ohjekin, mutta en jaksanut lähteä etsimään kaupasta kondensoitua maitoa. Ja halusin laittaa vehnäjauhojen sijaan pelkkiä grahamjauhoja. Ihan hyvä siitä tuli, mutta seuraavalla kerralla paistan vähän lempeämmällä löylyllä ja kauemmin.

Pohja:

100g voita
1 dl sokeria
1 kananmuna
2,5 dl grahamjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Päällinen:

Pieniä raparperikuutioita
Kanelia niiden päälle
Mansikoita pakastimesta, jonkun verran
Noin 2,5 desiä maustamatonta jugurttia
Puolikas prk rahkaa
1 kananmuna
Sopiva ripaus vaniljasokeria
Mantelilastuja päälle

175° vähän reilun puoli tuntia.




Tämä ohje on sovellettu ja suuntaa antava, aika usein sävellän, kun kaapista löytyy jonkin ainesosan sijaan jotain toista kelpoista. Tai itselle mieluisampaa.
Tämmöisellä kombolla en ole ennen raparperipiirakkaa leiponut, maku oli oikein hyvä.
Hiukan pidempi paistoaika olisi pehmittänyt raparperikuutioita vielä pehmeämmäksi, mutta kyllä tuo ääntä kohti näytti menevän noinkin.
Jäätelö kruunaa mun mielestä kaikki mahdolliset piirakat, jotka on tarkoitettu herkuteltavaksi lämpimänä. Ei tuota paljon jäljelle jäänyt jäähtymään...
Ehkä jätän uunista kiertoilman seuraavalla kerralla pois, silloin piirakka ei kypsy ihan niin vauhdilla.

Huomenna on perjantai, vihdoin!


Ellis

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Pennejä taivaasta


Tässä tapauksessa ehkä kuitenkin pennejä kellarin kätköistä ;)




Lähdin perjantaina etämiehelle ja koppasin mukaan farkkujen sijaan vanhan, turkoosin peltipurkin, joka kätkee sisäänsä koruilutarvikkeita.




Sain osan vanhoista kolikoista lajiteltua ja tulin samalla etsineeksi niiden joukosta sellaisia vuosilukuja, joilla oli mulle itselle jotain merkitystä. Vuoden 1985 kymmenpenniset koristavat nyt korviani. Olkoon vaikka muistona siitä, että tasan 30 vuotta sitten keväällä painoin valkolakin päähäni. Tässä on ehkä kuitenkin pakko olla jokin huijaus... eihän siitä voi olla niin kauan! :D




Sormuksiin löytyi viisipenninen vuodelta 1989, kun valmistuin ammattiin ja uudempi kymmenpenninen kieloilla vuodelta 1996, kun nuorimmainen syntyi. Nappikorvikset edellisessä postauksessa kantavat vuosilukuja 1991 ja 1994, esikoisen ja keskimmäisen syntymävuosien mukaan. Hauskaa tää kolikkopeli!





Ei muuta kuin liimailemaan lisää, muutama kevään lahjavinkki odottaa toteuttamista...
Koko kevään on joka paikassa mukana kulkenut kuvissakin vilahtava ihana, höyhenen kevyt, lämmin alpakkavillainen pontso, jonka rakas Viipi-ystäväni mulle antoi joululahjaksi. <3 En lähde enää mihinkään ilman sitä, kassissa vie vain pienen tilan, ei paina mitään, mutta on korvaamaton kumppani, kun ilta vähän viilenee...

Ellis

tiistai 12. toukokuuta 2015

Nopsa DIY: kielot korviin


Heissulavei!
Tulin vaan pikaisesti vinkkaamaan, että kannattaa siivota. Nimittäin, voi löytää aarteita!!
Minä, joka marinoin kaikkea mahdollista katosta ullakkoon, olen onnistunut säilömään pari isoa hillopurkillista vanhoja kolikoita.
Markka-aikakauden helmiä... vanhoja, vielä vanhempia ja vähän uudempia.

Silmiin osui viimeisen pennisarjan kauniit kymmenpenniset, joiden takapuolta koristaa kielot.

Äkkiä koluamaan liimaa laatikosta, etsimään nappikorvisten takusia (joita onneksi just vähän aikaa sitten ostin pari pussillista) - ja sitten vaan osat yhteen. Bonusta korviksiin toi se, että löysin kaikkien kolmen lapseni syntymävuoden kolikoita. Teinkin niitä heti kolme paria :)




Aika kiva pieni lahjavinkki... ;)

Noissa vanhoissa 50-pennisissä on muuten ihanat karhut "nurjalla" puolella. Mitäs jos...


Ellis

maanantai 11. toukokuuta 2015

Toribägi


Toribägi valmistui vihdoin - nyt on paranneltava hiertymä etusormen sivussa ennen seuraavan aloittamista. Jotenkin paljon työläämpi kuin matto, johtuiko kentien tuosta muodosta - en tiedä..




Neljätoista lahjetta, seitsemät farkut, vanha nahkainen vyö ja korulaatikosta kaivettu pitsinen noanoa-rintakrossi, jonka voi helposti irrottaa tai vaihtaa toisenlaiseen koristeeseen - jos sellaisen haluaa. :)




Uudet perunat, herneet ja kukkakaalit - here I come!! <3

Ellis



sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Being Mother, part 2


Olen äiti kolmelle lapselle. Ja yhdelle mopsille. Kyllä, jo silloin, kun lapset olivat pieniä, he halusivat ehdottomasti, että Justus (Elman edeltäjä) lasketaan perheeseen mukaan. Yksi meistä. Ja mikäpä siinä - meneehän joukon jatkeena helposti yksi mopsikin.




Minusta tuli ensimmäisen kerran äiti marraskuussa -91. Olin 25-vuotias ja täysin tuntemattoman, suuren ja ihmeellisen asian edessä. Oli pimeä perjantai-ilta ja väliin jäivät yhdet pikkujoulut. Tummatukkainen, topakan näköinen tyttölapsi syntyi vähän ennen yötä ja mullisti samantien maailmani. Rauhallinen ja tyytyväinen uusi perheenjäsen, jonka kanssa oli turvallista ja hauskaa opetella äitinä olemista. Satojen kilometrien päässä omasta lapsuudenkodistani työntelin onnellisena vaaleanliloja, maailman kauneimpia vaunuja, joiden sisustassa leikittelivät hauskat pallokuviot. Silloin(kin) oli onneksi puhelimet keksitty - mummut, papat, tädit ja serkut olivat kaukana, mutta silti jotenkin lähellä.




Keskimmäinen tuli maailmaan reilun kahden vuoden päästä, kikkarapää ja suuret hymykuopat. Hampaita ei alkuun kuulunut - ne kun päättivätkin tulla kaikki yhtä aikaa, kun oltiin juhlittu 1-vuotissynttäreitä. Sinä keväänä Hammaskeijun työaika paukkui!
Siskoksilla oli alusta pitäen hyvät yhteiset touhut. Pienempi kulki isomman perässä, peri tältä röyhelömekot, polkupyörät ja vesirokon. Kerrossängyssä oli kiva kuunnella iltasadut, nukeista ei tarvinnut riidellä. Tai sitten aika on kullannut muistot tosi tehokkaasti. ;)




Taas kului pari vuotta, meitä tuli yksi lisää. Papan näköinen pieni poika syntyi syyskuisena maanantai-iltapäivänä, ennen kuin paikalle hälytetty lääkäri ennätti vaatekaupan sovituskopista antamaan puudutusta. Pikkuveli, veikeä kaikkien silmäterä. Loputtomat korvatulehdukset, loputtoman positiivinen  pieni poikanen. Ja ne niskakiharat.
Hänen myötään keittiön kattilakaappi sai uuden merkityksen, kun sieltä kaivettiin päivittäin rumpusetti esiin ja annettiin lusikalla komppia perunoiden pompottaessa hellalla. Kaikenlaiset moottorit ja koneet saivat kukin oman pörinänsä. 1-vuotislahjaksi saatu metallinen roska-auto oli yksi rakkaimmista leluista. Sen viereen nukahdettiin ja joskus sen viereltä herättiin kontin kuva poskessa. Ääretön pienen pojan uteliaisuus ja kiinnostus autoihin on selvästi nähtävissä tänäkin päivänä.




Meillä on aina ollut vähän hullunkurinen perhe... Elämä kuljetti meitä, ja eräänä päivänä olimme ison päätöksen edessä. Sen jälkeen muutimme pieneen, viihtyisään kotiin nelistään - minä ja lapset. Kaikki oli kuitenkin hyvin - lasten ja minun yhteys pelasi toiseenkin vanhempaan, vaikka perhekuvio muuttuikin ja vaikka työ veikin hänet toviksi muille maille.

Elämä oli enimmäkseen tavallista, mutta onnellista arkea. En varmasti äitinä ollut täydellinen.  Pyykkivuoria, tiskiröykkiöitä ja leluja lastenhuoneen lattialla. Varmasti olin välillä myös väsynyt, vaikka ne hetket eivät olekaan jääneet päällimmäisenä mieleen.




Uimakoulut, leirikoulut, hiihtoretket ja kesälomat. Olin siinä onnekkaassa asemassa, että saatoin lomailla työni vuoksi aina silloin, kun lapsillakin oli loma-aika. Kiireettömät kesäpäivät, pitkään nukutut aamut ja pieni boheemi perhe.
Jossain vaiheessa perheeseen liittyi etämies. Hän otti oman paikkansa ja hänestä tuli tiivis ja tärkeä osa meidän perhettä. Kalakaveri ja luonteva etäaikuinen lapsille. Sitä hän yhä on. Vaikka emme yhäkään jaa yhtä yhteistä kotia, jaamme yhteisen arvopohjan, jossa lastenkin on ollut turvallista kasvaa.

Usein olen jälkeenpäin ajatellut, miten tekisin joitakin asioita toisin. Tuo kuuluisa jälkiviisaus... Miten olisin enemmän sitä tai tätä, äitinä. Miettinyt, olinko tarpeeksi hyvä äiti? Olenko nyt?
Leivottiinko meillä kyllin usein? Muistinko lukea tarpeeksi satuja? Olinko läsnä silloin kun piti?
Olisiko pitänyt....




Jos saisin muuttaa jotain, luulen, että kaikkein hartaimmin kuitenkin toisin kaukaa menneisyydesta vain pienen, tavallisen arki-illan, kun olimme kaikki koolla. Kertoisimme päivän hassuja sattumuksia ja olisimme menossa iltapesuille ja nukkumaan. Minä ja lapset. Sylissä ja lähellä. Saunan jälkeen kosteat kiharat ja puhtaat lakanat. Iltasatu ja varmuus siitä, että huomenna kaikki jatkuu sitä, mihin tänään jäätiin.

Kiitos <3


Äiti


lauantai 9. toukokuuta 2015

Pienet kökkäreet keittiössä

Tervetuloa! Seuraa pieni hetki keittiössä syntyneiden tuotosten ihmettelyä.
Minähän siis kyllä leivon ja laitan, vaikka sitä harvemmin dokumentoin tänne blogin puolelle.
Kovin usein käy niin, että aikaansaannos on ihan kelvollista (joskus harvoin jopa hämmästyttävän hyvää) ja ehtii huveta ääntä kohti, ennen kuin kamera ehtii mitään ikuistamaan. Joskus taas käy niin, että keittiöpuuhailuja seuraa grande catastrophe. Onneksi kuitenkin harvemmin ja varsinkin, jos muistan olla leipomatta kääretorttua.

Viime viikolla silmiini sattui jostain netin syövereistä (kenties jonkun blogista? En millään saa päähäni, missä tämä ohje oli...) ihan liian helppojen ja terveellisten pikkuleipien ohje. Ajattelin, että koska ainesosia on kolme ja taikinakaan ei voi epäonnistua, on näitä pakko kokeilla.




Kävin ostamassa kaksi banaania ja Fazerin suklaapatukan, tummaa suklaata. Kaurahiutaleita meilllä olikin jo valmiiksi kotona. Siinä olivatkin kaikki tarvittavat ainekset. Sekoitin taikinan pikaisesti, etten vain ehtisi syödä suklaapatukkaa ennen sitä.




Sitten vaan kökkäreet pellille ja uuniin hetkeksi. Uunista tulikin pian ihana tuoksu! Noin vartin kuluttua nostin kökkäreet uunista, jäähdytin... ja maistoin. Maku on banaaninen, suklainen ja jotenkin hivenen terveellinen.
Kun sokeria ei ole, eikä mitään muitakaan mausteita, maku on tosiaan pelkästään ainesten makuinen. Mutta, jos suupalaan osuu kunnon murunen suklaata, ei voi valittaa... :D




Näihin voi suklaan sijaan tai lisäksi laittaa vaikka pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, Marianne-murskaa, mitä vaan, jota on helppo heittää sekaan. Kotiraadin mukaan "ihan ok" :)

Hyvää huomista Äitienpäivää!

Ellis <3



lauantai 2. toukokuuta 2015

Denim Love


Sitä on vähän vaikeaa selittää. Enkä oikein osaa sanoa, milloin kaikki alkoi. Siitä on kuitenkin jo vuosia aikaa. Vähitellen huomasin, että rakkaus kasvoi ja sitten... eräänä päivänä tajusin, että olin lopullisesti mennyttä naista.
Denim <3




Muistan, kuinka reilut viisi vuotta sitten pakkasin ensimmäistä kertaa kaksi vanhaa matkalaukkua täyteen elliksiä: bägejä, patalappuja, pussukoita ja lähdin perhoset vatsassa Tampereen käsityömessuille.
Levitin pöytäliinan ja patalaput pieneen metrin puotiin, somistin seinät ja ripustin bägit roikkumaan vanhaan heinäseipääseen. Reissu ei ollut turha. Hieman hämmentyneenä ihmettelin, kuinka kassit ja patalaput kävivät kaupaksi ja ihmiset pyörittelivät päätään ja tuumailivat, voiko farkku noinkin taipua.




Seuraavana vuonna mukana taisi olla jo pari essua - ja ihana Viipi-ystävä pellava- ja neuleaarteidensa kanssa. <3
Sitten vähitellen mukaan astuivat kietaisuhameet, korut, matot ja mitä niitä nyt onkaan.
Rajaaminen on vaikeaa, sillä silloin kun idea iskee, pitää päästä kokeilemaan.




Joskus jutut jäävät prototyyppi-asteelle, mutta usein käy niin, että juttu vie mukanaan ja sitä seuraa useamman kappaleen kymmenen kappaleen erä.




Kassit, bägit, ovat kuitenkin ne, josta kaikki sai alkunsa.
Kerran yritin laskea, kuinka monta bägiä maailmalla seilaa. En osannut laskea, kun mitään niin tarkkaa luetteloa en ole pitänyt, vaikka toki useimmat kassit olen muistanut ja ehtinyt ikuistaa. Rottinkikahvaisia, nahkavyöhihnaisia, taskuilla tai ilman.




Vaikka tuotanto vähän rönsyilee, toivon, että niistä löytyy tietty tunnistettavuus, jolla ne mielletään elliksiksi. Ehkä se on tapa sommitella pitsiliina tai nauhanpätkä, ehkä tekstitilkku, jossa luvataan, että kyllä, tämä kassi tekee sinut onnelliseksi. <3




Jossain vaiheessa alkaa luonnostaan kaivata uusia tuulia. Niin kävi tässäkin tapauksessa - ja  niinpä mukaan alkoi eksyä vanhoja villapaitoja. Piloille pestyjä raasuja, joiden ainoa toivo oli saada uusi elämä vaikkapa kukkarona, lapasina tai no, miksei vaikka liivinä!
Nyt kuluvan kevään aikana muutama kulahtanut, vanha vaatekappale on kokenut muodonmuutoksen. Samassa, vähän boheemissa tai hassussa hengessä kuin muutkin jutut. Niin se tarina jatkuu.




Parhaimmillaan kaikki taitaa olla silloin, kun ompelukoneen vieressä vuoroaan odottaa valmiiksi suunniteltu ja leikattu bägi pitseineen ja nahkavyökahvoineen, pyykkinarulla kuivuu vanha, kutistettu villapaita ja kirppikseltä on löytynyt kasa tuunattavia vaatekappaleita odottaen vuoroaan.




No niin... tässä kävi taas näin. Oikeasti mun piti vain laittaa tänne pari kollaasia, jotka innostuin kasaamaan, kun etsin muutamaa tiettyä kuvaa. Mutta tästähän taisikin taas tulla melkein romaani.
Kiitos ja anteeksi :D

Ellis