Being Mother, part 2

Olen äiti kolmelle lapselle. Ja yhdelle mopsille. Kyllä, jo silloin, kun lapset olivat pieniä, he halusivat ehdottomasti, että Justus (Elman edeltäjä) lasketaan perheeseen mukaan. Yksi meistä. Ja mikäpä siinä - meneehän joukon jatkeena helposti yksi mopsikin.

Minusta tuli ensimmäisen kerran äiti marraskuussa -91. Olin 25-vuotias ja täysin tuntemattoman, suuren ja ihmeellisen asian edessä. Oli pimeä perjantai-ilta ja väliin jäivät yhdet pikkujoulut. Tummatukkainen, topakan näköinen tyttölapsi syntyi vähän ennen yötä ja mullisti samantien maailmani. Rauhallinen ja tyytyväinen uusi perheenjäsen, jonka kanssa oli turvallista ja hauskaa opetella äitinä olemista. Satojen kilometrien päässä omasta lapsuudenkodistani työntelin onnellisena vaaleanliloja, maailman kauneimpia vaunuja, joiden sisustassa leikittelivät hauskat pallokuviot. Silloin(kin) oli onneksi puhelimet keksitty - mummut, papat, tädit ja serkut olivat kaukana, mutta silti jotenkin lähellä.

Keskimmäinen tuli maailmaan reilun kahden vuoden päästä, kikkarapää ja suuret hymykuopat. Hampaita ei alkuun kuulunut - ne kun päättivätkin tulla kaikki yhtä aikaa, kun oltiin juhlittu 1-vuotissynttäreitä. Sinä keväänä Hammaskeijun työaika paukkui!
Siskoksilla oli alusta pitäen hyvät yhteiset touhut. Pienempi kulki isomman perässä, peri tältä röyhelömekot, polkupyörät ja vesirokon. Kerrossängyssä oli kiva kuunnella iltasadut, nukeista ei tarvinnut riidellä. Tai sitten aika on kullannut muistot tosi tehokkaasti. ;)

Taas kului pari vuotta, meitä tuli yksi lisää. Papan näköinen pieni poika syntyi syyskuisena maanantai-iltapäivänä, ennen kuin paikalle hälytetty lääkäri ennätti vaatekaupan sovituskopista antamaan puudutusta. Pikkuveli, veikeä kaikkien silmäterä. Loputtomat korvatulehdukset, loputtoman positiivinen  pieni poikanen. Ja ne niskakiharat.
Hänen myötään keittiön kattilakaappi sai uuden merkityksen, kun sieltä kaivettiin päivittäin rumpusetti esiin ja annettiin lusikalla komppia perunoiden pompottaessa hellalla. Kaikenlaiset moottorit ja koneet saivat kukin oman pörinänsä. 1-vuotislahjaksi saatu metallinen roska-auto oli yksi rakkaimmista leluista. Sen viereen nukahdettiin ja joskus sen viereltä herättiin kontin kuva poskessa. Ääretön pienen pojan uteliaisuus ja kiinnostus autoihin on selvästi nähtävissä tänäkin päivänä.

Meillä on aina ollut vähän hullunkurinen perhe... Elämä kuljetti meitä, ja eräänä päivänä olimme ison päätöksen edessä. Sen jälkeen muutimme pieneen, viihtyisään kotiin nelistään - minä ja lapset. Kaikki oli kuitenkin hyvin - lasten ja minun yhteys pelasi toiseenkin vanhempaan, vaikka perhekuvio muuttuikin ja vaikka työ veikin hänet toviksi muille maille.

Elämä oli enimmäkseen tavallista, mutta onnellista arkea. En varmasti äitinä ollut täydellinen.  Pyykkivuoria, tiskiröykkiöitä ja leluja lastenhuoneen lattialla. Varmasti olin välillä myös väsynyt, vaikka ne hetket eivät olekaan jääneet päällimmäisenä mieleen.

Uimakoulut, leirikoulut, hiihtoretket ja kesälomat. Olin siinä onnekkaassa asemassa, että saatoin lomailla työni vuoksi aina silloin, kun lapsillakin oli loma-aika. Kiireettömät kesäpäivät, pitkään nukutut aamut ja pieni boheemi perhe.
Jossain vaiheessa perheeseen liittyi etämies. Hän otti oman paikkansa ja hänestä tuli tiivis ja tärkeä osa meidän perhettä. Kalakaveri ja luonteva etäaikuinen lapsille. Sitä hän yhä on. Vaikka emme yhäkään jaa yhtä yhteistä kotia, jaamme yhteisen arvopohjan, jossa lastenkin on ollut turvallista kasvaa.

Usein olen jälkeenpäin ajatellut, miten tekisin joitakin asioita toisin. Tuo kuuluisa jälkiviisaus... Miten olisin enemmän sitä tai tätä, äitinä. Miettinyt, olinko tarpeeksi hyvä äiti? Olenko nyt?
Leivottiinko meillä kyllin usein? Muistinko lukea tarpeeksi satuja? Olinko läsnä silloin kun piti?
Olisiko pitänyt....

Jos saisin muuttaa jotain, luulen, että kaikkein hartaimmin kuitenkin toisin kaukaa menneisyydesta vain pienen, tavallisen arki-illan, kun olimme kaikki koolla. Kertoisimme päivän hassuja sattumuksia ja olisimme menossa iltapesuille ja nukkumaan. Minä ja lapset. Sylissä ja lähellä. Saunan jälkeen kosteat kiharat ja puhtaat lakanat. Iltasatu ja varmuus siitä, että huomenna kaikki jatkuu sitä, mihin tänään jäätiin.

Kiitos <3


Äiti