Ohjekirja äideille

Äitinä oleminen on paitsi sanoinkuvaamattoman ihanaa, myös todella heviä ja rankkaa.

Se on rakkautta, kiukkua, pyykkiä, lihapullia, hellyyttä. 

Se on kuin iso sipuli - ilman sitä ruoka ei maistu millekään, mutta välillä itku tulee, vaikka koittaisi kuinka välttyä siltä. 

Se on naurua mahanpohjasta asti, iloa ja riemua ja onnellista yhteenkuuluvuutta.

Se on rajojen asettamista ja pettymysten tuottamista. Sinä olet se, joka sanoo kuuluisat sanat: ei käy.

On se myös epäonnistumista. Voimattomuutta ja itselleen anteeksi pyytämistä ja antamista.

Se on venymistä äärirajoille ja tasapainoilemista valintojen välillä. Se on maailman parhaimpien neuvottelutaitojen hioutumista vuosien mittaan. 

Jos kaikki maailman johtajat olisivat äitejä, sotia ei olisi. Olisi vain kilometreittäin pyykkinaruja ja suuria kattiloita täynnä makkarakeittoa. 

Äitinä oleminen on tehokkainta joogaa, bodybalancea ja mindfullnessia ikinä - mikään ei kehitä täydellistä hermojen hallintaa ja itsehillintää niin hyvin kuin luoviminen teinien ja keskenkasvuisten kanssa. Ohjekirjaan olisikin syytä saada luku: "Kuinka hankit lehmänhermot".

Aamuyön valvomiset ja nuorison kotiin odottamiset palkitaan paitsi ihastuttavilla pandarenkuloilla ja silmäpusseilla, myös sydämestä asti kumpuavalla helpotuksen huokaisulla, jolla käynnistäisi ainakin kaksi tuulivoimalaa. Kun rakkaus ja huoli laitetaan samaan kattilaan, keitosta tulee vivahteikas. Niiden maut täydentävät toisiaan, kunhan huolta ei heitä sekaan liikaa. 

Jos cv:ssä lukee sana "äiti", se tulisi olla verrattavissa korkeakoulututkintoon. Äidit oppivat lapsiltaan ainakin yhtä paljon kuin nämä äideiltään. Jos se oppiminen mitattaisiin vuosissa, opintokirjan sivut paukkuisivat. 

Pankkimaailmassakin "äiti" näyttää hyvältä ansioluettelossa. Missä muualla muka saa yhdellä panoksella korkoa korolle lopun elämää? Pääoma - se henkinen - kasvaa vuosittain. 

Äitien keittiöpsykologia on vertaansa vailla, pulman tullessa on aina parempi soittaa toiselle äidille ja maksaa puhelinlaskut kuin kalliit psykiatrinlaskut. Sitä ainakin kannattaa kokeilla ensin. 

Ja koskaan, koskaan ei voi juoda liikaa kahvia! 

Tänään on minun äitiurallani unohtumaton päivä. Yksi vaihe elämää ja äitinä olemista peruuttamattomasti takana. Vaikka tätä olen jo harjoitellut kahden edellisen kanssa, on tilanne silti taas uusi. Ainutkertainen hetki. 

Istun tässä ihmettelemässä, milloin muka keitin niin paljon kaurapuuroa, että nuorimmainenkin kasvoi ohi. Sinne se lähti, reppu selässä ja tukka kylpyhuoneen lattialla. Armeijaan. 

Ohi on leikit lapsuuden, edessä elämä. Uudet haasteet ja seikkailut. 

Ei välimatkoja ja kilometrejä tarvitse onneksi laskea, sydämestä toiseen on lyhyt ja suora reitti.

Muistan tämän päivän varmasti aina, hyvällä ja haikeudella. Koitin olla näyttämättä, mutta kun oli halattu ja ovi painui kiinni, annoin kyynelten juosta. Ei ne ihan heti loppuneetkaan ja sitten mieleeni tulikin, että ohjekirjassa äideille pitäisi olla ehdottomasti yksi lisäys: varaa aina taskuun nenäliina tai kaksi. 

Sillä vaikka äitien kyyneleillä pyyhitään tiskipöydät, täytetään valtameret ja kastellaan kasvimaan tomaatit, jää niistä aina hiukan kuivattavaksikin.

Hyvää matkaa <3

Äiti

Being Mother, part 2

Olen äiti kolmelle lapselle. Ja yhdelle mopsille. Kyllä, jo silloin, kun lapset olivat pieniä, he halusivat ehdottomasti, että Justus (Elman edeltäjä) lasketaan perheeseen mukaan. Yksi meistä. Ja mikäpä siinä - meneehän joukon jatkeena helposti yksi mopsikin.

Minusta tuli ensimmäisen kerran äiti marraskuussa -91. Olin 25-vuotias ja täysin tuntemattoman, suuren ja ihmeellisen asian edessä. Oli pimeä perjantai-ilta ja väliin jäivät yhdet pikkujoulut. Tummatukkainen, topakan näköinen tyttölapsi syntyi vähän ennen yötä ja mullisti samantien maailmani. Rauhallinen ja tyytyväinen uusi perheenjäsen, jonka kanssa oli turvallista ja hauskaa opetella äitinä olemista. Satojen kilometrien päässä omasta lapsuudenkodistani työntelin onnellisena vaaleanliloja, maailman kauneimpia vaunuja, joiden sisustassa leikittelivät hauskat pallokuviot. Silloin(kin) oli onneksi puhelimet keksitty - mummut, papat, tädit ja serkut olivat kaukana, mutta silti jotenkin lähellä.

Keskimmäinen tuli maailmaan reilun kahden vuoden päästä, kikkarapää ja suuret hymykuopat. Hampaita ei alkuun kuulunut - ne kun päättivätkin tulla kaikki yhtä aikaa, kun oltiin juhlittu 1-vuotissynttäreitä. Sinä keväänä Hammaskeijun työaika paukkui!
Siskoksilla oli alusta pitäen hyvät yhteiset touhut. Pienempi kulki isomman perässä, peri tältä röyhelömekot, polkupyörät ja vesirokon. Kerrossängyssä oli kiva kuunnella iltasadut, nukeista ei tarvinnut riidellä. Tai sitten aika on kullannut muistot tosi tehokkaasti. ;)

Taas kului pari vuotta, meitä tuli yksi lisää. Papan näköinen pieni poika syntyi syyskuisena maanantai-iltapäivänä, ennen kuin paikalle hälytetty lääkäri ennätti vaatekaupan sovituskopista antamaan puudutusta. Pikkuveli, veikeä kaikkien silmäterä. Loputtomat korvatulehdukset, loputtoman positiivinen  pieni poikanen. Ja ne niskakiharat.
Hänen myötään keittiön kattilakaappi sai uuden merkityksen, kun sieltä kaivettiin päivittäin rumpusetti esiin ja annettiin lusikalla komppia perunoiden pompottaessa hellalla. Kaikenlaiset moottorit ja koneet saivat kukin oman pörinänsä. 1-vuotislahjaksi saatu metallinen roska-auto oli yksi rakkaimmista leluista. Sen viereen nukahdettiin ja joskus sen viereltä herättiin kontin kuva poskessa. Ääretön pienen pojan uteliaisuus ja kiinnostus autoihin on selvästi nähtävissä tänäkin päivänä.

Meillä on aina ollut vähän hullunkurinen perhe... Elämä kuljetti meitä, ja eräänä päivänä olimme ison päätöksen edessä. Sen jälkeen muutimme pieneen, viihtyisään kotiin nelistään - minä ja lapset. Kaikki oli kuitenkin hyvin - lasten ja minun yhteys pelasi toiseenkin vanhempaan, vaikka perhekuvio muuttuikin ja vaikka työ veikin hänet toviksi muille maille.

Elämä oli enimmäkseen tavallista, mutta onnellista arkea. En varmasti äitinä ollut täydellinen.  Pyykkivuoria, tiskiröykkiöitä ja leluja lastenhuoneen lattialla. Varmasti olin välillä myös väsynyt, vaikka ne hetket eivät olekaan jääneet päällimmäisenä mieleen.

Uimakoulut, leirikoulut, hiihtoretket ja kesälomat. Olin siinä onnekkaassa asemassa, että saatoin lomailla työni vuoksi aina silloin, kun lapsillakin oli loma-aika. Kiireettömät kesäpäivät, pitkään nukutut aamut ja pieni boheemi perhe.
Jossain vaiheessa perheeseen liittyi etämies. Hän otti oman paikkansa ja hänestä tuli tiivis ja tärkeä osa meidän perhettä. Kalakaveri ja luonteva etäaikuinen lapsille. Sitä hän yhä on. Vaikka emme yhäkään jaa yhtä yhteistä kotia, jaamme yhteisen arvopohjan, jossa lastenkin on ollut turvallista kasvaa.

Usein olen jälkeenpäin ajatellut, miten tekisin joitakin asioita toisin. Tuo kuuluisa jälkiviisaus... Miten olisin enemmän sitä tai tätä, äitinä. Miettinyt, olinko tarpeeksi hyvä äiti? Olenko nyt?
Leivottiinko meillä kyllin usein? Muistinko lukea tarpeeksi satuja? Olinko läsnä silloin kun piti?
Olisiko pitänyt....

Jos saisin muuttaa jotain, luulen, että kaikkein hartaimmin kuitenkin toisin kaukaa menneisyydesta vain pienen, tavallisen arki-illan, kun olimme kaikki koolla. Kertoisimme päivän hassuja sattumuksia ja olisimme menossa iltapesuille ja nukkumaan. Minä ja lapset. Sylissä ja lähellä. Saunan jälkeen kosteat kiharat ja puhtaat lakanat. Iltasatu ja varmuus siitä, että huomenna kaikki jatkuu sitä, mihin tänään jäätiin.

Kiitos <3


Äiti

3/3

Kolmet pienet varpaat on lämmitetty näiden peittojen alla. Kolme pörröpäätä on kammattu ja niistä takut suorittu maailmaa varten.
Kolmet sukset olivat talvisin pystyssä autotallin seinustalla.  Kolme muumilusikkaa tiskipöydällä.
Kolme koulureppua ja ne loputtomalta tuntuneet kouluvuodet... ne vaan menivät.
Niin, mihin ne menivät?

Aika kului. Ensin juhlittiin synttäreitä, kunkin vuorollaan. Leivottiin merenneitokakut tai oltiin merirosvoja. Tehtiin ongintapussukoita, kirjoitettiin kutsukortteja ja leikittiin lahjaksi saaduilla legoilla.
Käytiin retkellä ja opeteltiin polkupyörällä ajoa ilman apupyöriä.

Iltaisin luettiin sängyn vierellä Tompat ja Ainot. Kolme Karhua ja Kuka lohduttaisi Nyytiä... ne väitän osaavani ulkoa vieläkin. Sitten vähän myöhemmin tuli Onnelin ja Annelin vuoro.

Muumit piti aina muistaa nauhoittaa - ja miten niitä katsottiin! Nauhat venyneinä, niin että osattiin ulkoa Muumipeikon loitsu, jolla se saattoi hengittää meren pinnan alla.

Muumilaaksoonkin, Naantaliin, piti päästä. Siellä meinasi 1/3 hävitä kerran ihmispaljouteen, kun lähti päättömästi juoksemaan muumitaloa kohti mamman heilutettua ikkunasta. Sieltä se kuitenkin löytyi, muumitalon avoimen keittiön ikkunan alta, Muumimamman kanssa. Liekö vaihtaneet lättyreseptejä? ;)

Vuodet vierivät ja sitten tulivat rippijuhlat. Rippiristit ja ruusukimput. Valkoiset kaavut alttarilla ja herkät, kauniit isosten sanat. Lohisopat keitettiin kirkon päätteeksi, kakut herkuteltiin aurinkovarjon alla, kuumana kesäpäivänä. Kukin sai oman auringonpaisteensa, kenenkään juhlissa ei sateenvarjoja tarvittu.

Valkolakit juhlittiin parin vuoden välein ja nyt, pääsiäisviikolla, sai nuorimmainen oman koulunsa päätökseen ja valmistui ammattiin. Pääsiäislauantaina pannu oli kuumana ja talo täynnä iloista väkeä. Maljakot täyttyivät kukista ja juhlajuomaa kilisteltiin.

Kaiken iloisen porinan ja kahvikuppien kilinän keskellä tajusin jotakin... se tunne, kun lapset ovat kasvaneet ja saavuttaneet itselleen jotain kallisarvoista ja tärkeää.
Se ilo ja tyytyväisyys, mikä heistä välittyy. Onni omasta suoriutumisesta, kun pitkä koulutaival tältä erää on päättynyt.

Sykähdyttävintä ehkä kuitenkin se yhteenkuuluvuus, joka näistä kolmesta sisaruksesta näkyy ja se, miten voit äitinä katsoa sivusta, pieni pakahduttava, mutta onnellinen tunne rinnassa, kun maailma raottaa oviaan.

Suuntaa et voi antaa, mutta voit opastaa, miten tuulta haistellaan. Polun pään voit näyttää, mutta polku on kuljettava itse. Reppuun voit antaa eväitä, mutta niin se on itse kannettava. Matkaan tarttuu pikkuhiljaa asioita, opittuja ja perittyjä. Tapoja ja viisauksia.
Tyhmyyksiäkin pitää tehdä, jotta oppisi. Erehdyksiltä ei voi kukaan välttyä - eikä pidäkään.
Kiertoteitä pitkin koitan omiani opastaa, että löytäisivät harhapolkujen kauneimmat orvokit reppuunsa mukaan. Myrskyissäkin pitää oppia luovimaan. Ei opi, jos ei ikinä satu myrskyn silmään.

Ja totta vieköön, kun annoin onnenhalausta poikaselleni, enkö vain tuntenutkin selässä, ruutupaidan alla, siellä lapaluiden välissä jotakin... oikein kauniit ja hyvät siipien alut. <3

Pääsiäinen alkaa lähestyä loppuaan. Pöytäliinat liehuvat tuulessa pyykkinarulla, ruusut ovat saaneet uudet vedet ja kahvikupit on nostettu lasikaappiin.
Niin ne lapset nousevat siivilleen - tässä tapauksessa 2/3 on saateltu junaan ja 1/3 lähtenyt harrastukseensa. Nyt tämä äiti istahtaa sohvalle, nostaa jalat ylös ja kohottaa maljan itselleen. Niin vain selvittiin tästä elämänmittaisen ja rakkaan urakan yhdestä vaiheesta. Päivääkään en vaihtaisi.
Tai no, ehkä muutaman ;)

<3

Äiti

(Kuvat on napattu lauantain kahvipöydän antimista, kynttilä pianon päältä.)

Huokaisuja talossa

Uuh ja puuh. Melkoinen viikko takana... kovaa kuumetta ja jalassa olevan tulehduksen parantelua. Näyttää ottavan aikansa, mutta parempaan päin jo onneksi ollaan matkalla. Kunhan tässä vielä viikko kuntoudutaan, pääsee hyppäämään taas täyspainoisesti remmiin niin töissä kuin kotonakin. Toivottavasti!!

Mutta nyt... vähän nostalgiaa!

Meidän keltainen tiilitalo on kätkenyt seiniensä suojaan kymmenen viimeisen vuoden ajan monenmoisia lapsiperheen vaiheita.
Ostin tämän talon heinäkuussa 2004 kodiksi itselleni ja lapsilleni. Sokkeloinen, hauska, keltatiilinen talo.

Muistan, kuinka Irlannista lomalta palattuani talon avaimet olivat odottamassa mua, mutta koska oli yö, halusin odottaa aamuun.
Kun sitten tulin ensimmäistä kertaa tyhjään taloon, jonka ikkunoista paistoi aurinko isojen puiden varjostaessa ja täplittäessä lattiaa ja seiniä, tuli mulle hyvin vahvasti tunne, että tämä oli oikea ratkaisu, tässä on meidän koti <3

Esikoinen oli silloin 13, keskimmäinen 10 ja kuopus 8. He lomailivat silloin isänsä luona ja tulivat pikaisesti piipahtamaan talolla. Jännitti. Olin ehtinyt hakea kaupasta jäätelöä ja muuttokuormasta ensimmäiset tuolit... Onnellisena seurasin, kuinka kolme innokasta tutkijaa kulkivat huoneesta toiseen, valikoivat omansa sulassa sovussa ja ihmettelivät puutarhan sopukoita. Lopuksi istuimme tuoleilla ja söimme jäätelöä.

Kun lapset viikon kuluttua palasivat lomaltaan, minä olin jo ehtinyt tulla tutuksi talon kanssa ja asettua siihen. Matot kuivuivat pestyinä narulla ja perunat kiehuivat pompottaen kattilan kantta. Meidän aika ja elämä talossa alkoi.
Etämiestä ei ensin naurattanut. Hän olisi mieluusti nähnyt meidät kaikki etäällä yhdessä. Mutta minä tunsin sydämessäni, että näin tämän kuuluu mennä. Lasten juuret ja maailman tuulet eivät sopineet siinä kohtaa yhteen. Se tunne oli oikein ja lopulta etämieskin sen hyväksyi, kun ei muutakaan voinut.
Hän oppi talon tavoille ja talo hänen. Viikonloppuisin ja monta muuta monituista kertaa hän kurvasi työkaluineen paikalle milloin minkäkin remontin pyörteeseen tai ihan vaan maalipensselin varteen. Ja yhäkin kurvaa. Ihan muutenkin vaan - ja ihan mielellään. Onhan talosta muodostunut hänellekin jonkinlainen toinen koti.
Komeat pinot saunapuuta talon liiterissä ja seinustalla... niistäkin saan kiittää etämiestä <3

Vuodet talossa vierivät. Pikku hiljaa tapetit vaihtuivat, takka ja paneeliseinät maalattiin. Kylpyhuone sai uudet kaakelit ja sauna uuden kiukaan ja lauteet. Keittiön kaappien väri vaihtui ja vanhat, väsyneet kodinkoneet pääsivät eläkkeelle uusien tullessa tilalle.

Tämä talo on antanut meille suojaisan kodin kulkea kouluvuodet, juhlia rippijuhlat ja valkolakit. Se on viettänyt kanssamme synttärit ja itki mukana, kun hautasimme Justus-koiran vanhan, ison tammen alle puutarhaan. Se on kypsyttänyt meille yhdessä auringon kanssa suuret marjasadot ja antanut suojaisia paikkoja istua auringossa tai katveessa, miten milloinkin.

Talon seinien suojista oli esikoisen helppo lähteä maailmalle muutama vuosi sitten. Se oli iloista mutta haikeaa. Ovi olisi aina auki ja tuttu polku portilta ovelle, vaikka pimeässä. Ja onneksi ovi on käynytkin... välillä useammin, välillä harvemmin, tilanteen mukaan. Mutta aina yhtä tervetulleesti!

Nyt talo valmistautuu lähettämään keskimmäisen maailmalle... laatikoita pakataan ja nurkat täyttyvät nyssyköistä ja mukaan otettavista tavaroista. Viikon kuluttua kasat häviävät, huonekaluja kannetaan ja yksi huone on taas valmiina ottamaan vastaan onnellista, satunnaista viikonloppupalaajaa.

Luulen, että talo varmasti huokaa taas, syvään ja haikeasti. Vaikkakin se tietää, että tutut askeleet kulkevat lattiareittejä vielä myöhemminkin monia, monia kertoja.

Jäähän sille huolehdittavaksi vielä kaksi. Toinen se boheemi sadunkertoja ja kassinompelija - toinen juuri aikuiseksi pian ehtivä vauhtiveikko, nuorukainen, kuopus. Meissä sitä riittääkin huolehtimista!
Vaikka talo osittain hiljenee, se myös varmasti kiihkeästi odottaa niitä viikonloppuja, kun valo taas paistaa sen kaikista ikkunoista, sauna lämpiää isolle porukalle ja omenapiirakan tuoksu karkaa postilaatikolle asti.

Hmm... Taisitte ymmärtää? On jotenkin helpompaa kirjoittaa talon tunteista, kuin omista.
Onnellista ja iloista, mutta samalla niin haikeaa. Jo toistamiseen. Mutta niin se elämä etenee ja niin sen kuuluukin. Joku viisas on joskus sanonut, että parasta, mitä voit omille lapsillesi antaa, on juuret ja siivet. Joten minä nautin elämästä, pidän maan hyvänä juurille ja taivaan selkeänä lentämiselle..

Mukavaa, kaunista elokuun lauantaita!

Ellis <3

Elma-arkea

Meillä vietettiin eilen synttäreitä, kun neiti punatukka täytti 18v.
Iso kakku, iso joukko ystäviä... ja minä taas ihmettelemässä, miten mulla voi olla noin isoja lapsia??!!



Vanhin opiskelemassa ja reissaamassa kahden mantereen väliä... nyt taas kotona.

Keskimmäinen vanhojentanssikeväässään... aikuistumisensa alussa.

Nuorimmainen ensimmäisten valintojensa edessä, viime kesän rippilapsi.

Ja entäs minä... lapset vaan kasvaa, mutta minä en vanhene koskaan :D

Onneksi tasapaino säilyy... kun tuli Elma, on talossa taas pieni lapsi <3

Elma on hauska tapaus. Se kulkee perässä joka paikkaan... liiteriin puita hakemaan, keittiöön, saunaan... Jos haluaa vaalia yksityisyyttä vessassa, kannattaa olla ovela ja heittää lelu Elmalle ja samalla luikahtaa itse asioilleen. Muuten oven välistä vilahtaa ääntäkin nopeampi pieni mopsi, joka odottaa jo pöntön vieressä valmiina :D

Ulos näillä pakkasilla ei oikein vielä tarkene... Elma hyytyy jo ulko-ovella, vaikka päällä olisi villapaita... noh, me odotellaan vähän lauhempia kelejä ihan rauhassa. Puuliiteri on paikka, johon Elma kuitenkin kylmästä huolimatta mun perässä kipaisee.

Ruoka maistuu ja uni myös. Kun Elma sammahtaa, talo hiljenee yhtäkkiä ja jostain alkaa kuulua tasaista pientä tuhinaa.

Täytyy myöntää, että aamuisin on hiukkas vaikeaa lähteä töihin... olis vaan niin paljon kivempaa jäädä kotiin tuon käärön kanssa...

Mukavaa viikon puoliväliä,

Ellis

Syntymäpäivävieras

Näen jo kaukaa, kuinka linja-autoaseman sivustalta erkanee tyttö kassi olallaan, raitapaita päällään. Automatkan lämpö on jo haihtunut ja ilman viileys on tarttunut poskipäihin.
Tutun auton näkeminen nostaa pienen hymyn huulilleen. Tuttu tuoksu, kun kassi heilahtaa autoon ja tyttö sen mukana.
Matkalla kotiin.

Puheen pulputus ja sisarusten välinen lämpö leviää pieneen autoon, etupenkiltä takapenkille ja takaisin, aina tuulilaseihin asti. Tänä iltana koti on täynnä rakkaita, herkkuja, kuulumisia, tunnetta, jälleennäkemistä ja onnellisuutta.




Kotona tyttö kaivaa kassistaan pienen rasian täynnä opiskelutöitään: suklaapikkuleipiä.
"Onnea äiti! Nää on mun leipomia, valitsin sulle kaikkein parhaimmat..."

<3

Ellis

PS. Edellisen postauksen ARVONTA ylihuomiseen asti :D

Greetings from Japan

Ennen joulua löytyi vanhemman tyttären matkalaukun kätköistä näin kauniita tuliaisia Japanista. Ihania, kauniita, käsintehtyjä kirjanmerkkejä.
Tuliaisia sieltä kaukaa on saatu nyt jo parin vuoden ajan, muutaman kerran vuodessa. Välillä meillä on pakattu matkalaukkua ja saateltu matkalaista kaukaisen maan lennolle. Välillä meille on saapunut nuorukainen reppuineen, avoimin mielin ja silmin.
Kun kaksi samankaltaista ihmistä kohtaa toisensa, tutustuu, tulee toisilleen tärkeiksi ja rakkaiksi, silloin ei paljon välimatkoja kysellä.
Lentolippujen hintoja kylläkin :)

Kotijoukkojen osa tässä laavstoorissa on myös varsin mukava ja antoisa (enkä nyt tarkoita tuliaisia).
On ollut ihanaa saada tutustua valloittavaan persoonaan.
On ollut hauskaa viedä häntä kesällä mökille saunomaan ja uimaan tai kalastamaan mato-ongella. Asioita, mitä hän ei ole koskaan ennen tehnyt.
On ollut mukavaa kuulla hänen kodistaan ja perheestään. Huomata, miten samalla tavalla siellä lapset ovat tärkeitä äidilleen.
On ollut antoisaa oppia uusia asioita omasta lapsestaan. Huomata, miten siivet kantavat (ne omatkin, ei vain finnairin).

Maailma on suuri silloin, kun lähetät lapsesi sinne, mutta toisaalta...

...lyhyt on matka sydämestä toiseen <3


Ellis

Happy Birthday

Lapseni, keskimmäiseni, päivänsankari.

Halusi aamulla herätä onnittelulauluun, mutta heräsikin itse ennen laulua, herätti minut, etten unohtaisi. Se hassu!
Halusi sytyttää kaikki 17 kynttilää, puhalsikin ne kerralla sammuksiin.
Halusi pyytää kavereita kakulle, kaverit tulivat, juhlivat, nauroivat ja lauloivat.
Halusi isonsiskon kylään, nyt sisko istuu linja-autossa, tulossa.

Pian on oma lauma taas hetken koossa.
Nämä hetket minä tahdon muistaa.
Tämänkin onnellisen päivän, kun kynttilöiden lämpö tuntuu sydämessä asti.

Ellis