sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Being Mother, part 2


Olen äiti kolmelle lapselle. Ja yhdelle mopsille. Kyllä, jo silloin, kun lapset olivat pieniä, he halusivat ehdottomasti, että Justus (Elman edeltäjä) lasketaan perheeseen mukaan. Yksi meistä. Ja mikäpä siinä - meneehän joukon jatkeena helposti yksi mopsikin.




Minusta tuli ensimmäisen kerran äiti marraskuussa -91. Olin 25-vuotias ja täysin tuntemattoman, suuren ja ihmeellisen asian edessä. Oli pimeä perjantai-ilta ja väliin jäivät yhdet pikkujoulut. Tummatukkainen, topakan näköinen tyttölapsi syntyi vähän ennen yötä ja mullisti samantien maailmani. Rauhallinen ja tyytyväinen uusi perheenjäsen, jonka kanssa oli turvallista ja hauskaa opetella äitinä olemista. Satojen kilometrien päässä omasta lapsuudenkodistani työntelin onnellisena vaaleanliloja, maailman kauneimpia vaunuja, joiden sisustassa leikittelivät hauskat pallokuviot. Silloin(kin) oli onneksi puhelimet keksitty - mummut, papat, tädit ja serkut olivat kaukana, mutta silti jotenkin lähellä.




Keskimmäinen tuli maailmaan reilun kahden vuoden päästä, kikkarapää ja suuret hymykuopat. Hampaita ei alkuun kuulunut - ne kun päättivätkin tulla kaikki yhtä aikaa, kun oltiin juhlittu 1-vuotissynttäreitä. Sinä keväänä Hammaskeijun työaika paukkui!
Siskoksilla oli alusta pitäen hyvät yhteiset touhut. Pienempi kulki isomman perässä, peri tältä röyhelömekot, polkupyörät ja vesirokon. Kerrossängyssä oli kiva kuunnella iltasadut, nukeista ei tarvinnut riidellä. Tai sitten aika on kullannut muistot tosi tehokkaasti. ;)




Taas kului pari vuotta, meitä tuli yksi lisää. Papan näköinen pieni poika syntyi syyskuisena maanantai-iltapäivänä, ennen kuin paikalle hälytetty lääkäri ennätti vaatekaupan sovituskopista antamaan puudutusta. Pikkuveli, veikeä kaikkien silmäterä. Loputtomat korvatulehdukset, loputtoman positiivinen  pieni poikanen. Ja ne niskakiharat.
Hänen myötään keittiön kattilakaappi sai uuden merkityksen, kun sieltä kaivettiin päivittäin rumpusetti esiin ja annettiin lusikalla komppia perunoiden pompottaessa hellalla. Kaikenlaiset moottorit ja koneet saivat kukin oman pörinänsä. 1-vuotislahjaksi saatu metallinen roska-auto oli yksi rakkaimmista leluista. Sen viereen nukahdettiin ja joskus sen viereltä herättiin kontin kuva poskessa. Ääretön pienen pojan uteliaisuus ja kiinnostus autoihin on selvästi nähtävissä tänäkin päivänä.




Meillä on aina ollut vähän hullunkurinen perhe... Elämä kuljetti meitä, ja eräänä päivänä olimme ison päätöksen edessä. Sen jälkeen muutimme pieneen, viihtyisään kotiin nelistään - minä ja lapset. Kaikki oli kuitenkin hyvin - lasten ja minun yhteys pelasi toiseenkin vanhempaan, vaikka perhekuvio muuttuikin ja vaikka työ veikin hänet toviksi muille maille.

Elämä oli enimmäkseen tavallista, mutta onnellista arkea. En varmasti äitinä ollut täydellinen.  Pyykkivuoria, tiskiröykkiöitä ja leluja lastenhuoneen lattialla. Varmasti olin välillä myös väsynyt, vaikka ne hetket eivät olekaan jääneet päällimmäisenä mieleen.




Uimakoulut, leirikoulut, hiihtoretket ja kesälomat. Olin siinä onnekkaassa asemassa, että saatoin lomailla työni vuoksi aina silloin, kun lapsillakin oli loma-aika. Kiireettömät kesäpäivät, pitkään nukutut aamut ja pieni boheemi perhe.
Jossain vaiheessa perheeseen liittyi etämies. Hän otti oman paikkansa ja hänestä tuli tiivis ja tärkeä osa meidän perhettä. Kalakaveri ja luonteva etäaikuinen lapsille. Sitä hän yhä on. Vaikka emme yhäkään jaa yhtä yhteistä kotia, jaamme yhteisen arvopohjan, jossa lastenkin on ollut turvallista kasvaa.

Usein olen jälkeenpäin ajatellut, miten tekisin joitakin asioita toisin. Tuo kuuluisa jälkiviisaus... Miten olisin enemmän sitä tai tätä, äitinä. Miettinyt, olinko tarpeeksi hyvä äiti? Olenko nyt?
Leivottiinko meillä kyllin usein? Muistinko lukea tarpeeksi satuja? Olinko läsnä silloin kun piti?
Olisiko pitänyt....




Jos saisin muuttaa jotain, luulen, että kaikkein hartaimmin kuitenkin toisin kaukaa menneisyydesta vain pienen, tavallisen arki-illan, kun olimme kaikki koolla. Kertoisimme päivän hassuja sattumuksia ja olisimme menossa iltapesuille ja nukkumaan. Minä ja lapset. Sylissä ja lähellä. Saunan jälkeen kosteat kiharat ja puhtaat lakanat. Iltasatu ja varmuus siitä, että huomenna kaikki jatkuu sitä, mihin tänään jäätiin.

Kiitos <3


Äiti


18 kommenttia:

  1. Oih, ihana oli lukea teidän perheen tarinaa. Niin se vaan on, että
    lapset on elämän rikkaus. Ilman heitä tuntuisi koti niin tyhjältä. Vaan
    kun lapset kasvavat aikuisiksi, on aika kokeilla miten omat siivet kantaa,
    niin se vaan on ja on hyvä niin. Mutta aina on kuitenkin koti, jonne palata.

    Suloista äitienpäivää sinulle Ellis <3 Vietähän ihana päivä läheistesi kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Teija, aurinkoista ja mukavaa juhlapäivää sinne myös! <3

      Poista
  2. Rakkauden täyttämää äitienpäivää sinulle! Minäkin olen kolmen lapsen ja yhden corgin äiti. Erona vain se, että Rasavilille olen " mamma".
    Äitiys on valtava lahja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, oon aivan samaa mieltä.. kiitollisena tässä aloittelen tätä päivää. Ihana juhlapäivää sinulle myös! <3

      Poista
  3. Kauniisti olet kirjoittanut perheesi tarinaa. Minulla kaksi ihanaa lasta, kylläkin nykyisin jo aikuista ja rakkaimmat muistot tulevat niistä arkisista jutuista ja yhdessäolosta. Tänään saan lapseni saman pöydän ääreen ja saamme nauttia Äitienpäivästä mukavissa merkeissä. Mukavaa Äitienpäivää myös sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anni - kyllä se just niin on mullakin, että se tavallinen arki on kuitenkin sitä rikkainta elämää. Ihanaa yhteistä juhlapäivää teille! <3

      Poista
  4. Ihana! Tippa linssissä melkein täällä;) Hyvää äitienpäivää!

    VastaaPoista
  5. Miten kauniisti kirjoitat Ellis, olet ainutlaatuinen äiti. Ihan varmasti.

    VastaaPoista
  6. Ihana lukea ajatuksiasi äitiydestä. Siitä kantaa voimakkaana se suurin: äidin rakkaus. Ihanaa äitienpäivän myöhäistä iltaa :). ps. meidänkin perhettä ilahdutti kaksi (jo kuollutta) mopsia, jotka kuuluivat tietenkin perheeseen. Ihania ruttuturpia tulee ikävä täällä ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hanna <3 Niin se on. Ja mopsit... <3 <3 ... niihin kun kerran saa kunnolla tutustua, on vaikeaa ajatella muuta rotua.
      Ja auska yhteensattuma... oon ollut juuri samaan aikaan seikkailemassa sun blogissa ja sitä kautta muutamassa muussa, kun olet käynyt täällä lueskelemassa :D

      Poista
  7. Ihan kyynel silmässä luin tätä. Niin kauniisti kirjoitettu! Kiitos kun osallistuit Weekend chicin haasteeseen. Erilaiset postaukset ovat nimenomaan juuri rikkaus!

    Jos haluat, voisit lähettää mulle sähköpostiin jonkun kuvan jonka voisin liittää äitienpäivän haasteen koontipostaukseen tulevalla viikolla. Laita mahd pian tulemaan sinisentalonneiti@gmail.com. Ajattelin tehdä kuvakollaasin kaikista mukana olleista postauksista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Piia... ihan hetken mielijohteesta lähdin mukaan haasteeseen, kun se vaikutti kivalta :) Laitan sinulle tulemaan kuvan s-postilla.

      Poista
  8. Voi kuinka kauniisti kirjoitit äitiydestä! Itse elän nyt sitä kaaosvaihetta, jossa toinen on kolme ja toinen vasta yksivuotias. Välillä tekee mieli paeta työhuoneeseen ja panna ovi kiinni, tunkea korvatuplat korviin ja ulkoistaa kaikki kakkapottatouhut. Mutta sitten taas ajattelen, että kuinka onnekas olenkaan näistä pienistä. Kuinka ihanaa on kun he tunkevat syliin, antavat suukkoja, kertovat kuinka tykkäävät. Tämä on niin pieni hetki vain elämässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti! Aika kiitää niin lujaa vauhtia, että vaikka kuulostaa kliseeltä, että lapset ovat vain hetken aikaa siinä kotona, se vaan on totta! Muistan hyvin nuo samat fiilikset siltä ajalta, kun omat olivat tuon ikäisiä... onneksi aika kuultaa muistot - sekin on totta! - ja nyt me kaikki muistellaan noita vuosia hymyllä. Ja kyllähän elämään kuuluu ne väsymisetkin, huonompien päivien ja hetkien jälkeen taas arvostaa mukavia ja seesteisiä päiviä.
      Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi <3

      Poista