Kunnes jälleen kohtaamme

Juuri kun olin kirjoittanut, että tämä kesä on ollut erilainen kesä, joudun alleviivaamaan sen. Elämä on saanut yllättäen uuden sävyn - kunniavieras tuli kylään. Suru. Se ei koputtanut oveen, vaan soitti puhelimella. Annoin sen soida pitkään, kunnes tietämättäni vastasin.

Pieni höyhen oli laskeutunut aamuvarhaisella isäni vierelle, ottanut hänet mukaansa. Isä on nyt siellä, missä tuuli puhaltaa kasvoihin lempeitä tuulia, missä on kauneimmat kalavedet ja missä mustikanvarvut taipuvat suurten marjojen painosta. Siellä on laakea kallio, jonka poukamaan on hyvä vetää vene. Kallion päällä suuret kiikarit, joilla näkee kaikki rakkaat ja sen, että meillä on täällä kaikki hyvin. Suuret saappaat voi jättää rannalle ja lähteä paljain jaloin pehmeälle hiekalle.

Heinäkuun lopun päivät jäävät mieliin. Vihreä ei kai koskaan ole ollut niin syvän vihreää eikä auringonlasku niin kaunis. Kiitollisuus on saanut ihan uuden merkityksen ja lohtua voi nähdä joka puolella. Sitä saa, kun ottaa vastaan. Sitä saa, kun katsoo ympärilleen ja uteliaana astuu uuteen päivään, vaikka silmät ovatkin turvoksissa ja nenäliinat lopussa.

Yhtäkkiä uusi lehti kääntyy elämässä ja uusi ovi avautuu huoneeseen, jossa en koskaan ennen ole käynyt. En minä ole koskaan kohdannut kuolemaa näin läheltä, enkä ole tiennyt, että voi yhtäaikaa kokea olevansa täysin avuton ja hurjan rohkea. Että voi samalla hetkellä toivoa olevansa vielä pieni kikkarapäinen tyttö, joka haluaisi ottaa kiinni isän kädestä ja toisaalta olla omille lapsille se tuulensuoja, jonka taakse tulla näitä myrskyjä suojaan. Ja että ei olekaan pimeää, vaan huikaisevan valoisaa.

Onneksi kaikella on kääntöpuolensa. Surullakin. Se on suunnaton ilo eletystä elämästä ja yhteisistä hetkistä.

Hyvää matkaa isä <3

Ellis