Kirjoittamista ja kanttarelleja

Kesä. Monin tavoin erilainen kuin ennen... hyvällä tavalla erilainen. En oikein osaa sanoa, mitä siitä kertoisin, mutta itselleni olen laittanut ylös koettuja tapahtumia jääkaapin ovessa asuvan kesäkalenterin taakse. Enhän mä muuten muistaisi, kun kesäpäivät vilistää ohi ihan eri vauhtia kuin talven muka lyhyet päivät. Ajattelin, että ehkä on jossain hetkessä kiva kurkistaa kesäviikkojen koettuja ja elettyjä hetkiä, varsinkin kun sitä tuppaa aina tuumaamaan, että mitähän sitä taas tuli kesällä tehtyä ja mihinkä ne kesäpäivät valui... No, nyt on ylhäällä, milloin on kukakin käynyt kylässä ja millainen sää juhannusaattona oli. Apua, oonkohan mä tullut vanhaksi??!!

Summa summarum. Ystäviä olen tavannut tänä kesänä enemmän kuin moneen kesään yhteensä. Tarttunut kutsuihin ja ollut itsekin aktiivinen osapuoli sosiaalisesti. Mansikoita olen pakastanut vähemmän kuin vuosiin. Yhtään ahventa en ole vielä nostanut järvestä. Farkkupinot odottaa tuunaajaa ja piirustuslehtiön päällä kynä haluaisi jo piirtää!

Mä olen tänä kesänä kuunnellut itseäni enemmän kuin milloinkaan. Kääntänyt korvat sisään päin ja kuullut paitsi veren kohinaa ja sydämen vahvaa jyskettä, myös pienten lintujen laulua ja hyvien haltijoiden hyräilyä.
Tiedättekö - niitä juttuja, kun tuntuu asioiden alkavan luontua. Kun jotenkin virta ottaa mukaansa ja kuljettaa. Eikä tarvitse hannata vastaan. Koska ei edes voisi!

Nämä mysteeriset ajatukset liittyy erääseen projektiin, jonka aloitin kaksi vuotta sitten - niin ikään kesälomalla. Välillä se siirtyi telakalle odottelemaan, milloin tulisi seuraava sopiva hetki saada sitä etenemään. Yhtenä tämän kesän iltana se sitten tuli. Tiesinkin, että niin kävisi ennemmin tai myöhemmin. Kaivoin tiedostot esiin ja annoin palaa! Kirjoitin ja kirjoitin. Yöllä oli rauhallista ajatuksen juosta ja sormien naputtaa. Kunnes tuli viimeisen lauseen vuoro. Pieni tarina pienille ihmisille - ja miksei vähän isommillekin.

Nyt en voi tehdä muuta kuin katsoa, kantavatko tarinan siivet. Eikä haittaa, vaikka ne kantaisivat vain omaan hyllyyn asti, sillä tässä(kin) tapauksessa tähän pisteeseen kuljettu matka on se tärkein. Se voittajafiilis, kun viimeinen piste oli kirjoitettu, se on mieletön!
Tulen aina muistamaan ne aamuyön tunnit, kun en malttanut mennä nukkumaan kirjoitukselta. Kun sain viidennen  sadannen kerran muutettua jo hyväksi havaittua kappaletta, vielä paremmaksi.
Kun pääsin sisään tapahtumapaikkaan, niin että tunsin jo tuoksutkin nenässäni.

En malta paljastaa tarinasta vielä muuta, mutta jos siitä ikinä tulee mitään, lupaan kertoa - tai hihkua ja huutaa sen teille ilomielin.

Tämän projektin myötä musta on tuntunut, että muutamat muutkin asiat on ottaneet siivet alleen. Tai ehkä mä vaan olen hyvää vauhtia irti maasta taas :D
Onneksi tuo maadottaja (mies) istuu tuossa vieressä ja osaa laittaa mittasuhteet oikeisiin suuruusluokkiin. Sitä mukaa, kun mä kiipeän tikapuita pitkin pilvilinnoihin, tuo vetää mua takaisin maan pinnalle.

Maan pinnalla olinkin eilen Elman kanssa. Kädet isänmaassa mustikanvarpujen seassa. Rannasta löytyi muutama kanttarelli ja mustikoita pariinkin smoothieen.

Pitkästä aikaa mukaan etsiytyi kunnon kamera, joten kanttarellivahti tuli ikuistettua. <3

Jotenkin nyt tuntuu siltä, että kaiken muun ohessa on varmaan pakko pian tarttua farkunpunttiin, saksien kanssa ;)


Kesämiettein,

Ellis