Kotiblue(s)

Sataa sataa. Välillä taukoaa, mutta sitten taas taivaanranta tuo sadepilvet lähemmäs ja sataa.
Sisällä ja kotona, kulkemista ja katselua. Miettimistä, miten saisi virkistettyä, selkiytettyä ja freesattua väsyneitä nurkkia. Kameran linssin kautta on vaihteeksi mukava katsoa omaakin huushollia.
Voi rajata pommin jäljiltä olevat kulmat kätevästi pois. Omasta näkökentästä niitä ei kyllä saa piiloon, mutta ainakin voi huijata muita! :D
Sen sijaan voi ihmetellä, miten ihanan mekkosen olen saanut armaalta ystävältäni! Hän ompeli sen vanhasta pöytäliinasta. <3
Tai miten joskus vuosia sitten väkersin keittiöromusta tuulikelloja. Nyt niitä roikkuu ainakin yksi sisällä ja ainakin kaksi puutarhassa.

Tykkään vanhasta, uudesta, peritystä, ikeasta, sinisestä. Tykkään roskalavalöydöistä, kirjoista, astioista. Kukkia meillä ei juuri ruukussa näy, paitsi ulkona kesällä.

Lempivärini on sininen. Yllättäen sitä löytyi kotoakin aika paljon. Huomaamatta hiipinyt sinne tänne. 

 Kuvaöverit... I know :D Sorry!
Elmalta vielä kesäterkut <3

Ellis

Keittiön tuolien nopsa DIY

Rymsteeraus ruokapöydässä jatkuu... lähes yhtä vähäisin ponnisteluin kuin eilen.

Meillä on ihan perusruokapöytäryhmä (jestas, mikä sana!). Ihan ok, tavis, mutta... hitusen tylsä. Samalla, kun kohkaan vanhan laatikon kanssa, muistan yhtäkkiä huput, jotka ompelin tuoleihin aikoja sitten vanhoista, isoäidin aikaisista pitsityynyliinoista.

Pienen pohdinnan jälkeen ne löytyvätkin ompeluhuoneen tuolin selkänojalta. Ne ovat olleet siellä  parkissa odottamassa, että ompelisin yläpäät hupuista kiinni. Niissä oli aluksi nauhakiinnitys, mutta kun ne retkottivat epäsiistin näköisesti nauhoineen, päätin ommella sauman ylös... jostain kummallisesta syystä en ole koskenutkaan huppuihin sitten sen hetken, kun ne käsistäni selkänojalle laskin. Nyt vihdoin tartun toimeen.

Onneksi olen viime kesänä toissa kesänä pessyt huput, joten ne ovat ihanan puhtaan kankeita. Paksuja ja pellavaisen tuntuisia, reikäpitseineen ja kirjailuineen. Löysin kerran laatikollisen näitä aarteita huutokaupasta naurettavan halpaan hintaan, joten ihan oman isoäidin pielustan alusia en ole nyt tuunaamassa.

Ompelin aikanaan huppuihin "numerolaput": vähän farkkua ja pieni tilkku vanhaa lakanaa, johon piirsin ja kirjoitin kullekin tuolille numeron ja jonkin pienen köökkifraasin. Antavat ehkä ripauksen ilmettä ja tyynyliinat naamioituvat vähän paremmin. Jos joku vaikka erehtyy luulemaan, että meillä kuivatetaan tyynyliinapyykkiä näin :D

Aika pienellä saa toisenlaisen ilmeen ruokapöytään, vai mitäs tuumaatte?
Nämä saavat nyt olla tuolien päällä taas niin kauan, kunnes toisin tuntuu.

Mutta... on yksi tuoli, joka ei saa huppua ylleen. Sen paikka on pöydän päässä, koska se on...

Tiistaiterveisin,

Ellis

Ruokapöydän pikku facelift

Maanantai. Villasukka- ja pyjamapäivä.

Flunssa alkaa onneksi helpottaa, mutta kun mihinkään ei ollut ekana lomapäivänä tarvis lähteä,  nautiskelin kahdet aamukahveet kaikessa rauhassa, riipaisin lakanat koneeseen, heitin pyjaman päälle toppahousut ja kevytuntsikan ja hilpaisin koirien kanssa pienelle lenksulle ihan lähimaastoon. Lenkitettäviä on nyt tilapäisesti kaksin kappalein - Elma on saanut pariksi päiväksi herra Mertarannasta lomakaverin, kun Etämies on työreissussa. 

Aamupäivällä pilkisti aurinko varoittamatta esiin. Sen armottomassa kirkkaudessa huomasin, että meille on mun tietämättäni majoittunut useampikin koira... kamalat villakoirat, jotka hiljaa huojuen seisovat sohvan jalkojen vieressä ja jalkalamppujen juurilla! Mutta ei aurinkoista hetkeä malta käyttää sisäsiivoukseen. Paljon helpompaa, kun vaan laittaa silmät kiinni tai teeskentelee, ettei huomaisi mitään. Sen sijaan, mikä on ihanampaa, kuin viedä kevättalven ensimmäiset lakanat ulos aurinkoon kuivumaan?!

Ihan selvästi ilmassa oli pientä keväistä tuulenvirettä.

Ruokailutila näyttää jotenkin aneemiselta. Sitten yhtäkkiä, kuin tilauksesta, mieleen putkahtaa idea,  jota joskus ruokapöydän virkistykseksi ajattelin kokeilla. Puulaatikko!

Ompeluhuoneessa on yksi joutilas... sullon siihen aina nauhoja ja pitsejä, mutta nyt se lojuu toimettomana sohvan alla. Reppana. Ylös sieltä! 

Kannan sen pöytään ja asetan kumolleen. Just näin mä sitä ajattelin... sitten kaapista purkit: suola, pippuri ja sokeri. Hammastikut, ne pitää myös olla käden ulottuvilla, tottakai. Vanha rikkakihveli, johon voi vaikka kiinnittää magneetilla ruokalistan :)

Kun vielä muutama neilikka parin viikon takaisesta kukkakimpusta on hengissä, nekin pitää toki tällätä uuden kalusteen päälle. Jo vain, ei meinaa enää pöytää omakseen tunnistaa!

Toinenkin pikku muutos tuli tähän samaiseen pöytäryhmään tänään, mutta sitä kuvailen huomenna, valoisaan aikaan. 

Voikaa hyvin!

Ellis

Mitä jos...

Mitä jos alkaisi katsoa maailmaa joka päivä vähän tarkemmin? Isommilla silmillä?

Näkisikö silloin joka päivä pieniä asioita, jotka on niin hyvin, että niistä haluaa kiittää?
Niitä tavallisia, pieniä asioita.

Lady of The Mess kirjoitti kiitollisuudesta tässä taannoin ja ajatus tarttui korvan taakse. Se kutitteli siellä päiviä. Kävin lukemassa Ladyn postauksen toisen ja kolmannenkin kerran. Päätin itsekin alkaa toteuttaa tätä kiitollisuuden vaalimista, samanlaisin metodein.
Löytyi tyhjä muistikirja, joka oli salaa odotellut jotain tällaista. Siitä tuli tämän vuoden kiitoskirja, johon kirjaan pienet kiitokset aina silloin, kun muistan. Mahdollisimman usein. Jopa päivittäin? Viikottain ainakin ;)

Kirjan kiitokset luetaan vuoden päätteeksi, samalla voi muistella niitä asioita, jotka on omassa elämässä niitä, joista on halunnut kiittää. Samaan asiaan voi valjastaa yhtä hyvin purkin - siitä voi tehdä kiitospurkin, johon pudottaa kiitoslapun aina, kun aihetta on. Purkin laput niin ikään luetaan vuoden päätteeksi. Kaunis ajatus, ihan itselle.

Asioiden puntarointia ja kiitollisuutta ei liene maailmassa liikoja - aattelin, että jos kiitoskirjan myötä itselle tulee oivalluksia elämästä ja siitä, miten parhaat asiat elämässä on juuri niitä ilmaisia ja simppeleitä arjen pieniä asioita, ei se ainakaan huono juttu ole!

Ei kai onnellisuuteen niin mahdottomia vaadita... Riittää, että oppii näkemään metsän puilta - ainakin silloin tällöin. Että näkee elämän kauniina, osaa nauraa itselleen ja osaa sanoa: kiitos <3

Ellis



PS. Lupaan yhä edelleen myös kiukutella.

PSS. Lupaan, etten kirjoita niitä mihinkään muistiin.  ;)

Iloa ja valoa

Heipsan! Tulin vaan toivottamaan kivaa huomenna alkavaa marraskuun viimeistä viikkoa.
Virittelin just muutaman euron löydöt, pienet pattereilla toimivat jouluvalopampulat, tuohon rekeen.

Tää pikku reki nököttää joulunajan eteisen sinisen lipaston päällä.
Siihen on kiva rakentaa pieni jouluasetelma - itseasiassa mä taidan hakea siihen pikku kuusen!
Viereensä seinälle se saa farkkuisen joulusukan, johon kerääntyy meidän perheen joulukortit. Miten niin mulla alkaa olla jouluinen fiilis? Kai nyt jo saa ollakin? Vähän?

No, tästä se pikkuhiljaa lähtee...

Sunnuntai-illan terveisin,

Ellis

Oodi marraskuulle

Marraskuussa sitä alkaa sytytellä iltaisin kynttilöitä. Pianon päälle, eteisen piirongille, ruokapöytään...
Lyhdyt löytävät tiensä varastosta kuistille ja etupihan koristeomenapuun oksanhankaan.

Marraskuussa sitä vaan yhtäkkiä huomaa, että syksy alkaa kääntyä loppua kohti.
Viileinä marraskuun iltoina kaapista etsiytyy päähän pipo lenkille lähdettäessä - hanskat tai muut kädenlämmittimet ovatkin jo kulkeneet mukana jonkin aikaa.
Eräänä marraskuun aamuna töihin ei voinut lähteä, ennenkuin paksu jää oli raaputettu pois auton ikkunoista.
Se aamu oli kaunis, hengitys höyrysi ja puun oksat olivat kuurassa.

Kerran kauan sitten, juuri aikuisikäni kynnyksellä, jouduin eräänä marraskuisena perjantai-iltana luopumaan ystävästäni.
Iäksi.
Ensimmäiset liukkaat olivat petolliset ja kohtalo oli päättänyt, että hänen elinpäivänsä olivat luetut.
Se marraskuu oli surullinen ja kätki sisäänsä ikiaikaisia pohdintoja siitä, mitä on elämä ja mitä on kuolema. Hankala yhtälö ratkaistavaksi, kun on nuori ja elämä on edessä.
Ei se sinä marraskuuna selvinnyt. Ei se vieläkään ole selvinnyt.
Mutta yhä lähetän hänelle ajatuksen sytyttäessäni pyhäinpäivänä kynttilää...

Elämä kulki eteenpäin, kului vuosia ja tuli muita marraskuita.

Eräänä toisena marraskuisena perjantai-iltana, kauan sitten, minusta tuli ensimmäisen kerran äiti.
Kannoin pienen käärön kotiin ja lauloin sille pimenevässä illassa lauluja. Puin sille yöksi villasukat ja pehmeän pipon - niin sairaalassa sanottiin.
Vieläkin naurattaa, kun katson kuvia, joissa hän nukkuu kehdossaan pipo korvilla. Unenlahjat löytyivät heti - ja ne olivat hyvät!
Nyt sama käärö on jo iso tyttö. Aikuinen nainen. Kävimme jokin aika sitten herkuttelemassa kiinalaisessa (Dragon Spring, Helsinki. Kampin takana, Urho Kekkosenkatu muistaakseni).
Laatuaikaa, laaturuokaa, laatuseuraa <3

Nyt, kun lapset ovat jo isoja, on aikaa omille harrastuksille. Ehdoton marraskuun huipennus on kädentaitomessujen pieni metrin puoti, nyt neljättä kertaa. Varsinainen kaamoksen katkohoito!
Se toki tietää lukuisia istuntoja ompelukoneen äärellä. Samaan aikaan pihassa riittäisi vielä haravoitavaa ja muutama marraskuuhun unohtunut puutarhakalustekin kaipaisi kyytiä varastoon...

Tänä vuonna marraskuun illat ovat kuluneet myös tavanomaista enemmän lenkkeilyn merkeissä, mutta myöhäisillasta telakoidun sohvalle, välillä siirryn jääkaapille katsomaan sen valoa ja sitten takaisin sohvalle.
Marraskuussa on aina luvallista pukeutua lämpimään neuleeseen. Eräänä aamuna menin töihin lempineuleessani: harmaassa, sopivasti huopuneessa Signalin villapaidassa.
Pieni tyttö katsoi minua pää hiukan kallellaan ja tuumasi sitten:
"Sä näytät ihan liito-oravalta..."

Niinpä! Totuus lapsen suusta, marraskuussakin.
Ja joo, olen ihan mielelläni harvinainen, jopa vähän uhanalainen :))

Kynttilän valoa iltaasi,

Liito-orava-Ellis...