Täältä sinne ja takaisin

Tiesin, että tämä päivä tulisi, ennemmin tai myöhemmin... siis se, että palaan tänne kuin olisin viivähtänyt vain pari päivää muualla. Kolme kuukautta on pitkä aika ilman päivityksiä ja kuulumisia, mutta toisaalta - blogi on kuin hyvä ystävä, jonka kanssa jatketaan siitä, mihin on edellisellä kerralla jääty.

Insta on nopeudellaan ja välittömyydellään vienyt mukanaan siinä määrin, että sinne tulee päivitettyä kuvia ja elämää liki päivittäin (@ellisrebellis). Sitä kautta myös moni blogiystävä on pysynyt kärryillä minunkin menostani, mutta sain myös jokusen huolestuneen viestin, mihin oikein hävisin, kun jo ennestäänkin harvat postaukset loppuivat kokonaan.

Elämä on joskus sellaista, että se tempaa mukaansa ja pakottaa jättämään asioita vähemmälle. Niin kävi heinäkuun jälkeen blogillekin. Helteinen kesä ja potager. Lukuisat syntymäpäiväjuhlat, joista täyttyi useampi viikonloppu. Uudet suunnitelmat piirrostuotteiden valikoimaan. Uuden lukuvuoden polkaiseminen käyntiin uusien pikkuoppilaiden kanssa. Remontti. Perhe. Elämä.

Olisi niin paljon kerrottavaa, että ei tiedä, mistä aloittaisi. Päällimmäisenä nyt ainakin se, että Rebelliksen kuvioihin kuuluu hyvää! Olen työstänyt toiveesta pientä kokoelmaa muistoadresseja, jotka sekä kuvitin, että runoilin itse. Niistä kaksi ensimmäistä on valmiina ja olen nyt niiden kanssa liikkeellä tulevana viikkona. Suuntaan vähän kotikulmia kauemmas, kun saivat hyvän vastaanoton tässä lähellä heti painosta tultuaan viime viikolla.

Uusi kalenterikin on jo ilmoilla! Tänä vuonna aiheena on koti <3
Yritän tänään ehtiä kuvaamaan sen, että se pääsee esittelyyn ja myös verkkokauppaan.

Ja ettei tässä ihan jämähdetä pelkkään samaan kaavaan, innostuin kesällä kaivamaan esiin vesivärilaatikkoni. Oikeastaan se kävi vähän vahingossa, kun päätin kurkistaa työhuoneen Lundian ylähyllyn vanhaan piknik-koriin.. että mitähän sekin kätkee sisäänsä. No, mun kaksi vanhaa vesivärilaatikkoa ja jokusen vanhan akvarellityön. Ihanat löydöt! 

Siitähän se ajatus sitten lähti. Kaikenlaisten kohtaamisten ja sattumuksien jälkeen löysin itseni viime viikolla taidepiiristä, jossa ajattelin alkaa kokeilemaan vähän isomman pinnan piirtämistä ja taiteilua vesiväreillä. Kun on ikänsä piirtänyt pienesti, ei ole ollenkaan helppoa ajatella eteensä isoa arkkia. Saa nähdä, mitä siitä tulee, mutta oli kyllä mukaansatempaavaa!

Täällä ollaan! <3

Ellis

Hyvää lehtiselleriä, ystävät!

Mä (monen muun tavoin) koen, että ystävyyttä voi ja pitääkin vaalia ihan jokaisena päivänä, mutta tokihan on kiva, että vähän ekstra-hörhöilyä voi harrastaa keskellä talven pakkasia, tässä joulun ja pääsiäisen välillä, kun on pitkät härkäviikot ilman mitään ihmeempää katkosta arkeen.
Miten kiva, että siis on ystävänpäivä!

Kävin torstaina ruokakaupassa. Silmiini osui hevi-osastolla lehtiselleri ja siitä se ajatus sitten lähti...
Muistan nähneeni jossain lehdessä tai netissä kuvia lehtisellerillä painetuista kukista, joten saman tien saattelin ostoskoriin yhden tämän lajin edustajan.
Perjantain korttiaskartelu lasten kanssa oli samalla kätevästi taputeltu! ;)

Aamupiirillä tutkittiin tarkasti selleriä, haisteltiin sen voimakasta tuoksua ja mietittiin, miten siitä saadaan ruusun kuva. Saatiinhan siitä! Varsi vain tasaisesti poikki melko läheltä tyveä ja... hokkuspokkus... varret olivat jo valmiiksi ruusun näköisessä muodostelmassa. Sitten vaan sekoittamaan väri valmiiksi ja painamaan kuvia arkeille. Ruusun olisi voinut toki vielä koristella jollain hileellä tai bling blingillä, mutta me päädyttiin ihan pelkkään herkkään ruusuun. <3
(Loppuosa selleristä päätyi koulun keittiön tädeille, pieneksi lisäksi kasvisruokaan tai salaattiin.)

Sain taannoin blogiystävältäni, Annilta (Kotona Annin kanssa -blogi) Ilahduta blogiystävääsi -haasteen. Kiitos Anni haasteesta!
Tämä haaste on lähtöisin Tipulassa -blogista.

Jutun juoni on seuraavanlainen:

Kerro blogitekstissä haasteen säännöistä ja haasta mukaan valitsemasi blogiystävät (voit itse päättää määrän).
Kun haastamasi blogisisko tai -veli lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille.

Voit ilahduttaa blogiystävääsi juuri sinulle sopivimmalla tavalla... kortilla, kirjeellä, herkulla, itsetehdyllä jutulla, kauniilla kommentilla tai sähköpostilla - mitä vain keksit!

Voit toki ilahduttaa myös jo haasteessa mukana olevaa blogiystävää, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää haastaa uusia kirjoittajia.

Ajattelin kokeilla, lähtisivätkö sympaattiset blogiystäväiseni Kotonasi -blogin Annukka, Vuonon kimallus -blogin Marianna ja Lady of the mess -blogin Lady  mukaan tähän kivaan haasteeseen.
Jos tämä haaste ei ole vielä teitä tavoittanut, olisi kiva, jos lähtisitte mukaan!


Hyvää Ystävänpäivää tänään, huomenna ja ihan joka päivä!

toivoo Ellis <3

Eräänä arki-iltana

Tänään sain valmiiksi hihnaa ja solkea vailla olleen bägin. Olin miettinyt ja pähkännyt ison laukun kiinnityssysteemiä jo jonkin aikaa. Aikomus oli ensin tehdä laukusta niin pitkäkaulainen, että "ylimääräinen" osa kääntyisi läpäksi laukun toiselle puolelle, mutta sitten tajusin, ettei se toimisi näin isossa laukussa ollenkaan haittaamatta laukun käyttöä. Selitinhän varmasti tarpeeksi sekavasti? ;)

No, usein asioilla on taipumus ratketa itsestään, kun niille antaa vähän aikaa... niin taaskin kävi. Tänään oli hyvä ompelufiilis, joten työpäivän jäkeen ajattelin tehdä vielä pienen toisen työpäivän ompelukoneen kanssa. En ehtinyt kovin kauaa istua koneella, kun vieressä olevasta heinäseipäästä tippua kolahti vyö lattialle. Nostin sen ja... naps! Siinä se on! Sakset käteen ja vyö palasiksi. Nyt saa bägin kiinni, eikä koulukirjat sun muut paperit pääse karkuun.

Toinen pähkäily aiheutui hihnasta. Laukkua olisi kiva kantaa sekä olalla ja toisinaan taas se voisi olla kätevää pujottaa yli olan. Olin jo aiemmin purkanut vanhan, ohuen mutta tukevan nahkavyön. Sommittelin vyön hihnoja jos jonkinlaisilla ajatuksilla hihnaksi, kunnes tuli mieleen kokeilla, miten ns. korusolmu toimii vyössä ja laukun hihnassa. No toimihan se!
Nyt voi hihnaa säätää samalla tavalla kuin korunarusta tehtyä säädettävää kaulakorua, sen saa juuri siihen mittaan kuin haluaa!
Bägi matkaa Vantaalle huomenna, joten ehkä ensi viikolla kuulen ensimmäiset kommentit hihnan toimivuudesta käytännössä :)

Liimailin vielä ompeluksien jälkeen lisää Ellis-tägejä, pikku kortteja valmiisiin töihin. Messut ja joulumarkkinat alkaa hiipiä vääjäämättä lähemmäksi... kivaa taas vörkkiä myytävää.. miten mulla on sellainen tunne, että vielä marras-joulukuussakin tässä huushollissa lentää sudenkorennot??

Yksi pikku juttu vielä! Työpaikan lounas! Se oli taas jotain käsittämättömän hyvää! Iso sydän meidän koulun keittiön "tädeille" <3

Heillä on kyllä supertiimi - ja sen lisäksi hyvää tahtoa ja sydän paikallaan!
Seuraava teemalounas kuukauden päästä... saa nähdä, mitä ihanaa silloin on tarjolla :)

Kyllä tällä jaksaa kohti torstaita,

Ellis

Elefantti pakastimessa

Jonain alkutalven ruuhkaisena päivänä kirjoittelin siitä, miten on niin paljon asioita.
Kaikenlaisia keskeneräisiä projekteja, itseaiheutettuja asioiden kasaantumisia ja muuta elämän ruuhkaa.
Ei mitään ikävää tai kurjaa, päinvastoin - mutta paljon kaikkea pientä. Elämää.
Ja minä, viimetipan lyyli siellä kaiken keskellä!

Jotenkin mä vaan taidan olla tyypiltäni sellainen, että haalin itselleni erilaisia projekteja, töitä, harrastuksia, ... ja kaiken lisäksi kerään ja hamstraan tulevia projekteja varten kaikkea mahdollista ja mahdotonta maan ja taivaan väliltä. Ei siis ihme, että mun keltaisen talon autotalli, alakerta, pikkupuoti ja liiteri suorastaan pursuavat erilaista tavaraa ja "pääomaa", jota ei vaan voi heittää pois.
Muka.

Eihän siinä mitään, mutta kun tässä eräänä päivänä aloin miettiä, kuinka kivaa olisi, jos osaisi olla ja elää vähän minimalistisemmin. Minä siis.
Eihän siinäkään mitään, mutta täällä nyt vaan sattuu olemaan hiukan vaikeaa yrittää elää ja olla minimalistisesti. Näkisittepä.

Paljon on rakasta ja tärkeää, nättiä ja persoonallista tavaraa, josta ei voi luopua. Enkä siis edes halua. Oma persoona ja rakkaat mukana kulkeneet muistot, tavarat ja huonekalut tekevät kodista sielukkaan ja persoonallisen.
Mutta... varmaan siltikin enemmän mulla on sitä varastoitua mä-joskus-tarviin-varmasti-vielä-tuota-johonkin -osastoa, joka pitäisi vaan kylmästi kantaa kiertoon tai muuten hävittää. Oouuh... vaikeeta... niin vaikeeta. Aikaavievää. Työlästä. Ja vaatii asennetta, jota mä oon nyt itselleni etsimässä.

Töissä opetan monesti asioita konkreettisten esimerkkien kautta. Kun tekee asiasta näkyvän, se on helpompi käsittää. Niinpä mä aattelin helpottaa itseäni "kuinka elefantti syödään" -metodilla.
Päätin alkaa selkiyttää huushollia, pala kerrallaan. Jos vaikka ensin kävisin sen elefantin hännän kimppuun...
Ja suurpiirteinen kun olen, en ota suurempaa stressiä siitä, missä ajassa mun elefantti on syöty kokonaan.
Elämässä on edelleen ja jatkuvasti ruuhkaa, mutta sopivasti kuitenkin. Osaisinko sitten olla joutilaana? Epäilen.
Luulen, että mun elefantti on tällä hetkellä pakastimessa, otan sieltä pienen palan kerrallaan ja vielä tulee se päivä, kun tajuan ottaneeni viimeisen palan.
Vaan sitten, onko mulla jo uusi elefantti siellä valmiina odottamassa? Luulen niin :D

Ja vielä pieni tarkennus (luettuani juuri Hesarista Rosa Meriläisen kolumnin Hyvinvoivan naisen selittämättömästä pahasta olosta): mä olen oikein hyvinvoiva ja tää elefantin syöminen ei ahdista mua, vaan on mulle opiksi ja hyödyksi. Yksi uusi projekti, lukuisien vanhojen joukossa ;)

*** Syömisestä puheenollen... tein tänään aprillihöynäytyksen töissä. Oltiin aamupiirillä puhuttu aprillipäivästä ja aprillipiloista. Lapset olivat puijanneet mua jo vaikka millä mitalla.
Aattelin, että jos jotain sopivasti hassua tulee mieleen, käytän tilaisuuden hyväkseni. Ja niinhän tapahtui.
Ruokajonossa sanoin lapsille, että tänään ruuaksi on tarjolla sammakoita. Mutta pahus sentään, ruokana olikin siskonmakkarakeittoa, joka on lapsille vähän vieraampi ruoka, noin niinkuin ulkonäkönsä puolesta, vaikka oikein hyvälle maistuukin. Ei siinä auttanut maanittelut, parilla neidolla soppa jäi lähes kokonaan syömättä, kun epäilivät sittenkin siinä olleen sammakoita. :D

No, onneksi tarjolla oli myös salaattia ja leipää runsaiden leikkeleiden kanssa, joten jokainen sai kuitenkin vatsaansa täytettä ja päivä jatkui iloisissa merkeissä.

Kuvat eivät muuten sitten mitenkään liity aiheeseen, kunhan ripottelin Ellistä sinne tänne.
Uutta ja vanhaa :D



Iloa viikkoonne, oli se sitten kiireinen tai leppoisa!

Ellis

Tykkään niin että halkeen

Hmm.
Tiedättekö sen tunteen, kun on paljon ajatuksia. Niin paljon, ettei ne meinaa mahtua kulkemaan tuolla omalla pururadalla toisiaan tönimättä...
No, mä heräsin mun talviunesta jo tovi sitten. Seuraavaksi mä huomasin, että elliskalenteri eli se, joka kulkee koko ajan mukana korvien välissä, on ihan täynnä suunnitelmia, töitä, rymsteeraamista, tulevaisuuden suunnittelua, talven odotusta, kevään odotusta ja kamalaa tarvetta alkaa viimeistelemään yhtä keskenjäänyttä projektia (joka yhä on kesken..), liikkumista, käsitöitä ja ihan kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Kesken kaiken tässä ruuhkassa ja rytinässä huomasin myös, että maanantai-iltojen ihana ranskankurssi ei enää pysy mun vauhdissa mukana. Tai pitäiskö sanoa, että minä en pysy ranskankurssin mukana. Kas kun kotonakin pitäisi ehtiä vähän asian tiimoilta opiskella, lukea sanoja ja perehtyä. Ja kun tilanne on se, että jos en ole töissä, olen korviani myöten jossain muussa (itseaiheutetussa) projektissa kiinni. Aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen. Jos nyt sitten flunssa ei ole kaatanut sängyn pohjalle, kuten tällä hetkellä.

Mutta jokatapauksessa.Vanhanaikainen "nuku kirja tyynyn alla" -metodi ei ollut oikein toimiva.
Havahduin huomaamaan (lähes poikkeuksetta) aina sunnuntai-illan kallistuttua maanantain puolelle, että "ai niin, huomenna on ranskantunnit..." , joten sinä vaiheessa ranskankirjaan tarrautuminen ei enää oikein riittänyt. Yhtälö vain ei ottanut toimiakseen, vaikka syksyllä yltiöoptimistisena kuvittelin repeäväni mihin vain.
Yhden lisäpisteen ranskalaisen kamelin selän katkeamiseen toi eittämättä lähteminen. Kun on juuri tullut kotiin töistä ja istunut liki tunnin autossa, ei ollutkaan enää talven pimeinä iltoina itsestään selvää, että lähtee takaisin samaan suuntaan jälleen. Vapaaehtoiseti. Tosin ajomatkaa kurssille oli vain kolmasosa siitä, mitä työmatkaa, mutta kuitenkin.
Niinpä... sitä elokuun lämpiminä ja vielä valoisinakin alkuiltoina jaksaa paljon paremmin, enemmän ja oikeastaan mitä vain. Mielikuvat ja todellisuus eivät sitten kuitenkaan aina kohtaa käytännön tasolla. Ja se oma repeäminen joka paikkaan... se vaan ei toimi loputtomiin.
Äärettömän iloinen olen kuitenkin, että päätin kurssin aloittaa! Hyvä alku saa takuulla joskus, jossain muodossa jatkoa. Ja kyllä mä jo näillä eväillä sen patongin osaan käydä ostamassa!
Ainakin aion kokeilla... tiedä sitten, mitä tiskin takaa mulle ojennetaan ;)
Siis mitä suurin Pardon <3 ihana ranska. Kiva ryhmä ja paras opettaja saavat kaiken kiitokseni. Ehkäpä joskus vielä palaan, mutta nyt seison selkä suorana ja huojentuneena tämän päätöksen takana. Oui.

Tämä kielikurssijuttu sai mut pohtimaan oikeastaan sitä, miten hyvin olen oppinut tuntemaan itseni. Se armollisuus, kun kaikki ei mene putkeen, kun pitää antaa periksi... se on nykyään sellaista hiljaista hyväksymistä. Tietää omat rajansa ja pitää huolen, ettei aja itseensä ihan piippuun.
Se tuntuu hyvältä.
Ja ei muuta kuin taas kohti uusia pettymyksiä... vai miten se menikään.. ;)
Anyway, kannattaa aina pyrkiä mieluummin ajattelemaan niin, että kuppi on puoliksi täysi.
Mä luulen, että elämässä vastoinkäymisten ja pettymysten määrä on kutakuinkin vakio. Mutta se, miten ne vastaanottaa ja miten niihin asennoituu, siihen toki vaikuttaa vastoinkäymisten laatu, mutta myös oma asenne.
Ja joskus, jos ei useinkin, käy niin, että jokin takapakki ajaa asian muuttamaan suuntaansa niin, että siitä lopulta poikiikin jotain erinomaisen hyvää. Vähän vahingossa - tai sivutuotteena.

No, nyt kohta viikon podettuani flunssaa, on selkälihakset ainakin kovin vahvat. Sohvaa on nimittäin pidetty selässä ihan urakalla.
Nyt alkaisi riittämään jo kiitos tätä!

Vielä pieni farkkupäivitys. Viime viikkojen aikana on tullut pyöräytettyä jokunen matto. Leikkaamiseen menee isoin aika, mutta kyllä se virkkaaminenkin toki aikaa vie, kun välillä on pakko lepuuttaa sormia. Alkutalven saldoon kuuluu myös parin lippunauhan ja tyynyliinan vörkkiminen.
Toiveesta tyynyliinan päälle tuli union jack -lippu kaverinaan pari tavallista lippua.

Kunhan mä tästä jaksan taas tarttua kunnolla ompeluksiin ja saan yhden kassin, ipad-pussin, kännykotelon ja hamosen maailmalle, meinaan vihdoin koittaa väkertää itselleni yhden uuden prototyyppielliksen. Siitä kukaties jossain vaiheessa lisää.
Jos kaikki menee kuin siellä ruåtsinkielisessä pienessä paikassa, jossa askarrellaan :D

Mutta nyt, kippis ja kulaus, se on yskänlääkkeen vuoro.
See you!

Ellis

PS. Ihan PAKKO vielä nopsaan vinkata... kävin viime viikolla koulutuspäivän päätteeksi elokuvissa katsomassa Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin. Vähän hirvitti etukäteen. Olin nähnyt trailerin ja ajattelin, kuinka pahasti mulla nyt kenties romuttuu omat mielikuvat Ruusukujasta, mutta uteliaisuus voitti ja päätin mennä. Tuo satusarja on mulle isolla KLASSIKKO, jonka olen valehtelematta lukenut nyt viimeiset 15 vuotta ainakin joka vuosi omalle eskariluokalleni. Kuuluu mun työhön erottamattomasti ja meillä jo vähän niinkuin opetussuunnitelmaan ;) Joten, kun tunnen neljä kirjaa juonenkäänteineen kuin omat taskuni, oli jännitys kova.
Helpotus oli vielä suurempi, kun elokuva päättyi. Aivan ihana! Sadun henki oli pelastettu, vaikka tarina olikin muokattu nykypäivään, eikä kerrontaa oltu yritettykään viedä 60-luvulle, jolloin kirjasarja on nähnyt päivänvalon.
Näyttelijät, kuvauspaikat ja tarinan syvin olemus löytyi elokuvasta ihan samana kuin miten kirja on aikanaan löytänyt tiensä mun sydämeen. Mun oma Ruusukuja pystyi sulautumaan tuohon elokuvan Ruusukujaan vaivattomasti ja henkilöiden takaa löytyivät juuri ne ominaisuudet ja piirteet, jotka ovat tulleet tutuiksi tuolta kansien välistä.

Kiva on ollut myös huomata, kuinka entisiä, nyt jo isoja oppilaita on tullut nykäisemään hihasta koulun käytävällä - ihan vaan kertoakseen, että ovat käyneet elokuvissa Onskin ja Anskin katsomassa :)
Tää raina kyllä ehdottomasti päätyy mun omaan kokoelmaan, kunhan sen myyntiaika tulee!
Mutta kirjoistakaan en luovu:
Onnelin ja Annelin talo, Onnelin ja Annelin talvi, Onnelin, Anneli ja orpolapset sekä Onneli, Anneli ja nukutuskello - siinä on sellainen neljän suora, joka kannattaa kerran kokeilla.
Sarjaan kuuluu vielä Putti ja pilvilaivat sekä Putti Puuhkajasaarella. Nämä kaksi viimeistä on meillä harvemmin luettuja, näissä Ruusukuja ja sen asukkaat jäävät takavasemmalle pienen Putin seikkaillessa toisenlaisissa maisemissa.
Siis lämmin suositus ja passitus elokuviin.  Todellatodellatodella. <3

EDIT.
Aika harvoin tulee mentyä yksin elokuviin. Vielä harvemmin lastenelokuvaa katsomaan, ja tässä iässä! ;)
Mä istuin ylimmällä piippuhyllyllä, ylimmässä yksinäisyydessä, välissä pari tyhjää penkkiriviä seuraaviin katsojiin. Koko muu katsojakunta koostui noin 4-10 vuotiaista lapsista vanhempineen tai isovanhempineen, porukkaa yhteensä vain kourallinen, olihan leffa jo pyörinyt viikon verran.
Mä olin selvästi lasten mielestä kummallinen, spooky täti, ainakin sain muutaman hyvin pitkän vilkaisun ja kummastuneita katseita sinne ylähyllylle.
Sitten tajusin, että multa selvästi puuttuu jotain hyvin olleellista, kun yksi pieni tyttö sanoi äidilleen:
"toi täti istuu ilman lapsia" :D

Muumilaaksosta iltaa!

Oon niiiiiin talviunilla. Nukuksissa, horroksessa, puolivaloilla, whatever.... mutta hereillä en siis oikein kunnolla ole ollut joulun jälkeen. Nyt ehkä pikkuhiljaa alkaa silmistä näkyä muutakin kuin markan raot, vaikka ihan vielä en ole varma, kannattaako nousta.
Voi olla siis, että tulin vaan pikaisesti moikkaamaan tässä kylkeä kääntäessä ;)

Ihan ensin, kiitos edelliseen mattopostauksen kommenteista ihan hurjasti!! Te kyllä inspiroitatte mua, nyt on taas muutamat farkut saksittu, tässä horroksessakin se kyllä onnistuu.
Ainoastaan ompeluhuoneen muutossa johonkin kadonneet sakset hidastavat vähän. Eiköhän nekin jostain kolahda eteen, ennemmin tai myöhemmin...

Eräänä päivänä kotiin ajaessa huomasin, että jäälle oli aurattu traktorilla kiva reitti.
Keitin kaffeet ja menin kaivamaan naftaliinista (=autotallista) luistimet. Mielikuvissani viiletin pitkin järven selkää punaposkia ja päivän liikkasuoritusta hankkimassa.
Jepjep. Rannassa ähräsin luistinten kanssa niin, että siinä jo tuli hiki. Nauhakin katkesi toisesta luistimesta ja mulla oli liian paksut sukat, joten luistimien mokomat ei meinanneet mennä jalkaan ensin ollenkaan...

Ja onneksi tuli hiki luistimia laittaessa, ei sitten ihan niin kovasti harmittanut, kun luistelumatka jäi muutamaan sataan metriin... eihän siellä nimittäin kaunot mihinkään luistaneet. Ei vaikka oli sauvat mukana. Lunta oli liikaa jään päällä kuitenkin ja jää oli kaunoille liian epätasaista. Lisäksi mun luistimet on viimeksi teroitettu varmaan  viime vuosituhannella.

Noh, töissä pääsen luistimille ja kaukaloon pienten kiitäjien kanssa ;) Meillä on luistelukoulu hyvässä vauhdissa...

Yhtäkkiä sitä vaan huomaa, että on jo helmikuu... alkaa miettiä, että kuukauden päästä on jo maaliskuu... :)
Ehkä mun talviuni alkaa olla nyt tällä erää tässä, kuitenkin. Tiedä, vaikka saisi vielä suksetkin esille tämän talven aikana :)

Ellis

20. luukku: Zzzzzz...

Heipsansaa! 

Juuri nyt tuntuu tuolta ;) Peitto vaan korville ja sitten pitelemään tyynyä pään alla.

Koulun kauneimmissa joululauluissa tänä iltana oli kyllä tunnelma kohdillaan. Laulut raikasivat täpötäydessä salissa, kyntteliköt valaisivat.

Huomenna vielä pikku tuokio joulupuuron ja tokareiden kanssa, sitten seuraavan kerran työmaalle vasta ensi vuonna!

Loma, aina yhtä odotettu... 

Ellis <3

18. luukku: Leikitäänkö kukkakauppaa?

Tänään töissä:

Tarvikkeet:

- vanhoja joulukukka-asetelmien ruukkuja
- vanhoja jouluisia ruukkukoristeita
- vihreitä pikku sypressejä
- multaa
- meriheinää
- käpyjä
- folio-silkkipaperia
- hopealankaa paketin sitomiseen


Arvaattekin jo?

Viime viikkoisesta tyky-iltapäivästä intoutuneena marssin tässä eräänä iltapäivänä kylän ihanaan kukkakauppaan ja hain vähän tarviketta. Ruukkuja ja vanhoja koristeita sekä multaa tosin löytyi jo valmiiksi, mutta havut, meriheinä ja kävyt matkasivat auton perässä koululle.

Jokainen eskari sai taiteilla itselleen joulukukkasen kotiinviemisiksi. Ihania, uniikkeja asetelmia syntyi pikku kätösten jäljiltä ja saimme tehdä pienet muistamiset liikuntatoimen väellekin... jaksavat taas jäädyttää meille luistinrataa ja tehdä latuja pienille hiihtäjille. Kun sitten joskus saadaan talvi takaisin.

Mukavaa puuhaa!
Hyvä mieli tuli sivutuotteena <3

Ellis

11. luukku: Kukkia ja sidontaa

Hip hip hurraa!

Meillä oli tänään töissä tykyilyä - tiiättehän sitä, kun on jotain kivaa?
Työnantaja muistaa meitä työntekijöitä aina jouluisin pienellä yllätyksellä, mutta tänä vuonna saimmekin tehdä muistamisemme omin pikku kätösin :)

Kun koulutunnit olivat ohi, raahauduimme joukolla isoon kuvisluokkaan. Sinne oli raahautunut myös pitkä pöydällinen joulukukkia, havuja, käpyjä, rusetteja, meriheinää, jouluperhosia, joulupalloja, istutusastioita..... Ja tietenkin kylän ihana kukkakauppias Taina!
Luokka oli muuttunut pieneksi joulupuutarhaksi. Yhtäkkiä siellä hääräsi iso joukko innostuneita, hihansa käärineitä tonttuja hanskat käsissään. Lennokas puheensorina täytti luokan samalla, kun
multa roiskui ja kukkapöydän antimet vähenivät sitä mukaa, kun istutusastiat alkoivat täyttyä.
Kukkia ja muita oli tarjolla moneen makuun: eri värisiä hyasintteja, tulilatvoja, joulutähtiä, ananaskukkaa, murattia, erilaisia havuja, käpyjä, kaikenlaisia koristeita :D

Mukaan oli saanut ottaa halutessaan myös oman astian. Minä olin napannut vanhan, jalallisen lasikulhon ja pienen Arabian kulhon. Kun kuulin, että jokainen saa tehdä yhden ison tai kaksi pientä asetelmaa, tiesin heti, että kaksi pientä oli minun vaihtoehtoni!

Ensin kävin valitsemassa kasvit kirkkaaseen lasimaljaan: valkoinen hyasintti (ihan nupussa), vihreä havu ja muratti. Kaveriksi meriheinää, käpyjä, pari kultapalloa ja tähti havuun. Oijoi, miten tykkäsin heti tästä :D

Arabian kulhoon päätyi vain ja ainoastaan yksi sininen hyasintti. Muuta siihen ei tosin olisi mahtunutkaan. Ympärilleen hyasintti sai meriheinää ja juurelleen muutaman erikokoisen kävyn ja nauhasta taiteillun pienen rusetin.

Mä kun kuitenkin olen aika simppelin ystävä, pysyttelin maltillisessa väriskaalassa ;) Tosin oli kyllä kiva katsoa joidenkin tekemiä värikkäämpiä luomuksia, kauniita nekin!
Ja onhan se niin, että oli kukka-asetelma minkälainen hyvänsä, sellainen on aina ihanaa saada!

Ellis

PS. Niin tohkeissani olin istutushommissa, että eipä tullut mieleenkään kaivaa kännykkää laukusta edes paria kuvaa varten. Siitä tohinasta olis kyllä ollut kiva muutama otos napatakin :)

Oodi marraskuulle

Marraskuussa sitä alkaa sytytellä iltaisin kynttilöitä. Pianon päälle, eteisen piirongille, ruokapöytään...
Lyhdyt löytävät tiensä varastosta kuistille ja etupihan koristeomenapuun oksanhankaan.

Marraskuussa sitä vaan yhtäkkiä huomaa, että syksy alkaa kääntyä loppua kohti.
Viileinä marraskuun iltoina kaapista etsiytyy päähän pipo lenkille lähdettäessä - hanskat tai muut kädenlämmittimet ovatkin jo kulkeneet mukana jonkin aikaa.
Eräänä marraskuun aamuna töihin ei voinut lähteä, ennenkuin paksu jää oli raaputettu pois auton ikkunoista.
Se aamu oli kaunis, hengitys höyrysi ja puun oksat olivat kuurassa.

Kerran kauan sitten, juuri aikuisikäni kynnyksellä, jouduin eräänä marraskuisena perjantai-iltana luopumaan ystävästäni.
Iäksi.
Ensimmäiset liukkaat olivat petolliset ja kohtalo oli päättänyt, että hänen elinpäivänsä olivat luetut.
Se marraskuu oli surullinen ja kätki sisäänsä ikiaikaisia pohdintoja siitä, mitä on elämä ja mitä on kuolema. Hankala yhtälö ratkaistavaksi, kun on nuori ja elämä on edessä.
Ei se sinä marraskuuna selvinnyt. Ei se vieläkään ole selvinnyt.
Mutta yhä lähetän hänelle ajatuksen sytyttäessäni pyhäinpäivänä kynttilää...

Elämä kulki eteenpäin, kului vuosia ja tuli muita marraskuita.

Eräänä toisena marraskuisena perjantai-iltana, kauan sitten, minusta tuli ensimmäisen kerran äiti.
Kannoin pienen käärön kotiin ja lauloin sille pimenevässä illassa lauluja. Puin sille yöksi villasukat ja pehmeän pipon - niin sairaalassa sanottiin.
Vieläkin naurattaa, kun katson kuvia, joissa hän nukkuu kehdossaan pipo korvilla. Unenlahjat löytyivät heti - ja ne olivat hyvät!
Nyt sama käärö on jo iso tyttö. Aikuinen nainen. Kävimme jokin aika sitten herkuttelemassa kiinalaisessa (Dragon Spring, Helsinki. Kampin takana, Urho Kekkosenkatu muistaakseni).
Laatuaikaa, laaturuokaa, laatuseuraa <3

Nyt, kun lapset ovat jo isoja, on aikaa omille harrastuksille. Ehdoton marraskuun huipennus on kädentaitomessujen pieni metrin puoti, nyt neljättä kertaa. Varsinainen kaamoksen katkohoito!
Se toki tietää lukuisia istuntoja ompelukoneen äärellä. Samaan aikaan pihassa riittäisi vielä haravoitavaa ja muutama marraskuuhun unohtunut puutarhakalustekin kaipaisi kyytiä varastoon...

Tänä vuonna marraskuun illat ovat kuluneet myös tavanomaista enemmän lenkkeilyn merkeissä, mutta myöhäisillasta telakoidun sohvalle, välillä siirryn jääkaapille katsomaan sen valoa ja sitten takaisin sohvalle.
Marraskuussa on aina luvallista pukeutua lämpimään neuleeseen. Eräänä aamuna menin töihin lempineuleessani: harmaassa, sopivasti huopuneessa Signalin villapaidassa.
Pieni tyttö katsoi minua pää hiukan kallellaan ja tuumasi sitten:
"Sä näytät ihan liito-oravalta..."

Niinpä! Totuus lapsen suusta, marraskuussakin.
Ja joo, olen ihan mielelläni harvinainen, jopa vähän uhanalainen :))

Kynttilän valoa iltaasi,

Liito-orava-Ellis...

Isojärvellä lokakuussa

Työpäivän kruunu: iltapäivän patikointi Isojärven kansallispuistossa.
Lehdet vielä havisevat puissa, vaikka niitä löytyy jo poluiltakin runsaasti.


Pitkospuita, nuotion loimua, makkaraa. Majavan rakentamia patoja ja kuollutta kuusimetsää.
Korpea, järvenrantaa, ikimetsää...



























Reppuselkäterkuin,
Ellis

Etappeja

Heipsansaa!

Pakenin tänne hetkeksi... tai pian voi käydä niin, että vatkaimet tarttuu mun tukkaan tai imuri nielaisee mut.

Ja ikkunanpesin ahdistelee mua tuossa pöydällä, se huutaa, että pari ikkunaa on edelleen pesemättä!

Mutta siis, täällä on meneillään työleiri ensi lauantain lakkiaisia odotellessa. Kun työelämä nielaisee ison osan aikaa ja omaa lomaa en voi tähän kiireisimpään aikaan oikein itselleni lunastaa, on tää meininki täällä vähän sellaista, että "tehdään sitten vaikka yöllä"  :D

Mekot on hankittu, kakkupohjat pakkasessa, leivonta-asiat muutenkin plakkarissa (ihanat mummut <3), verhot pesty ja suurin osa ikkunoista, piha siistitty, servetit hankittu ja astiat laskettu. Niin ja pumpputermarit varattu. Ja ihana ystäväni kahvinkaatajaksi <3 

Ihan kokoaikaiseksi työn orjaksi ei musta sentään olisi, ehdin tänään kauniin ja tuulisen sunnuntain kunniaksi kipaista etämiehen kanssa 25 km:n polkupyörälenkin. Vieläkin tuntuu jaloissa vastatuuleen poljetut ylämäet...

Ja on tässä yksi ihan mieluinen projektikin saatettu perille, ainakin välietappiinsa... nimittäin olen hukannut itsestäni 10 kiloa vuodenvaihteesta lähtien. Päämäärä tuli vastaan vaivihkaa viime perjantaina ja voi sitä riemua, kun tajusin, että tässä se nyt on!!!

Ihan yksin en sentään ole kilojen kanssa uurastanut, vaan mukana on kulkenut mahtava porukka, josta jo kerroinkin aiemmin täällä *kliks*. Mutta fiilis onnistumisesta on mahtava :D 

Eikä tämä tähän jää, nyt alkaa se ylläpitovaihe... vaikka toisaalta, kun uudet ruokailutottumukset on tulleet jäädäkseen, niistä on tullut jo tapa, ei kai voi olla mahdotonta jatkaa samaa rataa?

Meillä muuten taitaa (yö)sauna olla lämmin. Suloisiin löylyihin on hyvä päättää sunnuntai... 

Aurinkoa ja lämpöä viikkoonne!

Ellis

Ellis teki enkelin (muttei eteiseen)

Hehee... ihan pakko oli tänään tehdä enkeli hankeen! Tein kyllä useammankin, mutta vain tämä tuli ikuistettua - tekovaihe siis. Itse enkeli taisi tallautua pienten assistenttien jalkoihin, kun auttoivat mut ylös :))

Laskin tänään myös liukurilla x kertaa isosta mäestä ja heitin kaksi kuperkeikkaa lumihangessa.

Virkistää, suosittelen!

 Talven riemua!

Ellis the snow-woman :)

Here I am!

Täällä ollaan, terveenä ja polvikin vielä tähystystä vailla! Ihania ootte, kun kaipailette ja kysytte kuulumisia <3
Tahaton ja tarkoitukseton tauko kirjoittamisessa venähti nyt kyllä ihan suotta näinkin pitkäksi... en vaan tajua, mihin päivät hukkuu... Kai ne on nämä härkäviikot, jolloin viikko tuntuu pitkältä, päivä lyhyeltä ja talvi on vielä ihan armoton.
Jos jonakin päivänä erehtyy muka ihan vähän tuntemaan nenässään kevään tuoksun, kun aurinko on hetken aikaa paistanut lumihankisille talon seinustoille, voi seuraavana päivänä varautua jo työntämään lumikolaa lumisaderintaman jäljiltä. Niinkuin tänäänkin.
(Kuva parin viikon takaa, jolloin lumimyräkästä ei ollut tietoakaan...)

Muuten tämä keskitalvi on ollut taas ihan työntäyteistä aikaa. Töissä päivät eivät matele, ne suorastaan kiitävät. Meillä on vuoroviikoin luistelua ja hiihtoa, joka tarkoittaa sitä, että heti, kun koulun kello on soinut, alkaa monosulkeiset (tai vaihtoehtoisesti luistinsulkeiset). Aamun ensimmäiset kaksi tuntia (käytännössä puolitoista tuntia) vierähtää siis joko ladulla tai kaukalossa. Meillä tämä sporttailu otetaan näinkin intensiivisesti ja usein - jos vaan sää sallii - jotta saadaan perustaidot ja tuntuma lajiin mahdollisimman hyväksi. Missään nimessä ei lähdetä liikkumaan verenmaku suussa tai vastentahtoisin mielin, vaan koitetaan valjastaa lapsen luontainen halu liikkua ja antaa näin kivat eväät myöhempääkin koululiikuntaa kohtaan. Tai liikuntaa kohtaan yleensä. Tuloksia näkyy nopeasti ja positiivista palautetta on tullut kodeista sen verran runsaasti, että näillä metodeilla jatketaan. Ainakin hiihtolomaan asti. Toki mukaan mahtuu joitakin välipäiviä, kun on ollut poikkeuksellista ohjelmaa. Joka talvi kelitkään eivät ole näin suosiollisia tähän juttuun, mutta nyt muutamana viime vuotena on talvi ollut sen verran luminen, että hyvin on päästy harrastamaan ja liikkumaan.

Joskus ihan ihmetyttää, miten lapset jaksavatkin olla innoissaan jo neljättä viikkoa jatkuneesta talviurheilukaudesta... intoa piisaa ja jokaiselle yritetään tarjota taitoaan vastaavaa haastetta tai harjoitusta. Verkkaisemmille hiihtelijöille on omat pikkureitit ja nopeammat pääsevät sivakoimaan pitemmälle.

Totuuden nimissä on paljastettava, että oon kyllä roikkunut täällä koneella, vaikka en riviäkään ole saanut kirjoitettua.
Oon nähkääs viettänyt virtuaalista leirielämää :)) Neljä viikkoa sitten - about - tulin ilmoittatuneeksi mukaan "läskileirille"(klik, jos haluat lukea leiristä lisää).

Meitä leiriläisiä on reilut kolmekymmentä daamia, kukin omine painoineen ja tavoitteineen.
Erilaisia, eri-ikäisiä, persoonallisia ja mahtavia naisia <3
Yhteistä kaikille on vakaa halu ja aikomus karistaa kiloja kukin oman tavoitteensa mukaisesti, kohottaa kuntoa, solakoitua ja saada elämäntapamuutos aikaiseksi ruokailun, liikunnan ja kokonaisvaltaisen hyvän olon suhteen.

Pikkuhiljaa, perjantaipunnitus toisensa jälkeen, alkaa huomaamaan, että leirielämä kantaa hedelmää. Ruokatsemppaus, kollektiivinen kanssasisarten tuki ja pyyteetön kannustus on niin valtavaa tuolla leiriläisten keskuudessa, että repsahtaminen ei kovin usein ainakaan tule mieleen. Noh, viikonloppuisin tulee toki vähän höllättyä ja herkuteltuakin, mutta ruotuun palataan viivana jo sunnuntaina! Leirillä on sekin hyvä puoli, että siellä jokainen saa olla just sitä mitä on. Kaikenlaiset muutkin elämän kummallisuudet pohditaan yhdessä, jaetaan hyväksi havaitut vinkit ja suunnitellaan tulevaa...


Mun oma "uusi elämä" alkoi jo vuodenvaihteessa, ihan omasta halusta mahtua vanhoihin vaatteisiin. Siihen liittyi myös tarve vähän korjata muutenkin kurssia joidenkin elämänalueiden kohdalla. Hmm, ihan hyvällä mallilla ollaan etenemässä.
Jos vielä painoon palataan, leirin aikana on kiloja karissut reilut kolme, vuodenvaihteesta lähtien reilut neljä :D Viime viikolla sain kahdet farkut jo jalkaan ja siis kiinni... kummatkin on olleet telakalla viime kesästä lähtien, kun nappi ei ole enää mennyt kiinni ja vetskarikin vain puoleenväliin. Nyt menee!!

Kulunut viikonloppu toi tullessaan taas vähän syvällisempää elämän pohdintaa. Eilen olin erään iäkkään sukulaisen hautajaisissa. Tapasin omaa sukuani, serkkuja ja muita, joita tosi harvoin näkee ja tapaa. Tää elämänmeno on vaan kaikilla vissiin niin kiireistä ja omiin ympyröihinsä juuttunutta, että spontaaneja kyläilyjä ei tee enää tuskin kukaan. Muistan hyvin, kuinka mun lapsuudessa saatettiin pyyhkäistä serkkujen luokse tai tätille kylään, iltakahveelle. Vaikka ihan joku arki-ilta. Ja se oli ihan ookoo.

Mietin, olisiko musta lähtemään työpäivän jälkeen kaffepaketti kassissa jonkun sukulaisen tai tutun luokse kylään, ihan kutsumatta. Ei taitais olla. Epäilemättä voisin kummastua, jos ilmoittamatta mun ovella seisoisi jonakin maanantai-iltana joku odottamaton tuttu odottamassa sisäänkutsua ja iltakyläseuraa. Toki kutsuisin sisään, ehkä selittelisin kenkävuoria tuulikaapissa ja muutenkin pommin jäljiltä olevaa arkihuushollin tilaa (ja ehkä noituisin mielessäni, kun en etukäteen tiennyt vieraan tulosta)... Mutta ajatus tuntuu nykyään vieraalle, jos nyt kyseessä ei ole ihan jokapäiväinen kamu, jonka kanssa praatataan puhelimessakin lähes päivittäin.
Maailma on muuttunut.

Samaisena päivänä, eilen lauantaina, jätettiin haikeat jäähyväiset etämiehen toiselle metsäkaverille. Kaikella on aikansa, vaikka se surullista onkin. Nämä on niitä vaikeita mutta väistämättömiä juttuja eläinystävien kanssa.
Mertaranta ja Elma pitävät meidät liikkeessä ja tassujen rapina on täten edelleen taattu, mutta... kyllä se tuntuu, kun yksi on joukosta poissa.

R.I.P. Dalton <3

                                                                   


Sunnuntai-illan fiiliksin,

Ellis