Here I am!

Täällä ollaan, terveenä ja polvikin vielä tähystystä vailla! Ihania ootte, kun kaipailette ja kysytte kuulumisia <3
Tahaton ja tarkoitukseton tauko kirjoittamisessa venähti nyt kyllä ihan suotta näinkin pitkäksi... en vaan tajua, mihin päivät hukkuu... Kai ne on nämä härkäviikot, jolloin viikko tuntuu pitkältä, päivä lyhyeltä ja talvi on vielä ihan armoton.
Jos jonakin päivänä erehtyy muka ihan vähän tuntemaan nenässään kevään tuoksun, kun aurinko on hetken aikaa paistanut lumihankisille talon seinustoille, voi seuraavana päivänä varautua jo työntämään lumikolaa lumisaderintaman jäljiltä. Niinkuin tänäänkin.
(Kuva parin viikon takaa, jolloin lumimyräkästä ei ollut tietoakaan...)

Muuten tämä keskitalvi on ollut taas ihan työntäyteistä aikaa. Töissä päivät eivät matele, ne suorastaan kiitävät. Meillä on vuoroviikoin luistelua ja hiihtoa, joka tarkoittaa sitä, että heti, kun koulun kello on soinut, alkaa monosulkeiset (tai vaihtoehtoisesti luistinsulkeiset). Aamun ensimmäiset kaksi tuntia (käytännössä puolitoista tuntia) vierähtää siis joko ladulla tai kaukalossa. Meillä tämä sporttailu otetaan näinkin intensiivisesti ja usein - jos vaan sää sallii - jotta saadaan perustaidot ja tuntuma lajiin mahdollisimman hyväksi. Missään nimessä ei lähdetä liikkumaan verenmaku suussa tai vastentahtoisin mielin, vaan koitetaan valjastaa lapsen luontainen halu liikkua ja antaa näin kivat eväät myöhempääkin koululiikuntaa kohtaan. Tai liikuntaa kohtaan yleensä. Tuloksia näkyy nopeasti ja positiivista palautetta on tullut kodeista sen verran runsaasti, että näillä metodeilla jatketaan. Ainakin hiihtolomaan asti. Toki mukaan mahtuu joitakin välipäiviä, kun on ollut poikkeuksellista ohjelmaa. Joka talvi kelitkään eivät ole näin suosiollisia tähän juttuun, mutta nyt muutamana viime vuotena on talvi ollut sen verran luminen, että hyvin on päästy harrastamaan ja liikkumaan.

Joskus ihan ihmetyttää, miten lapset jaksavatkin olla innoissaan jo neljättä viikkoa jatkuneesta talviurheilukaudesta... intoa piisaa ja jokaiselle yritetään tarjota taitoaan vastaavaa haastetta tai harjoitusta. Verkkaisemmille hiihtelijöille on omat pikkureitit ja nopeammat pääsevät sivakoimaan pitemmälle.

Totuuden nimissä on paljastettava, että oon kyllä roikkunut täällä koneella, vaikka en riviäkään ole saanut kirjoitettua.
Oon nähkääs viettänyt virtuaalista leirielämää :)) Neljä viikkoa sitten - about - tulin ilmoittatuneeksi mukaan "läskileirille"(klik, jos haluat lukea leiristä lisää).

Meitä leiriläisiä on reilut kolmekymmentä daamia, kukin omine painoineen ja tavoitteineen.
Erilaisia, eri-ikäisiä, persoonallisia ja mahtavia naisia <3
Yhteistä kaikille on vakaa halu ja aikomus karistaa kiloja kukin oman tavoitteensa mukaisesti, kohottaa kuntoa, solakoitua ja saada elämäntapamuutos aikaiseksi ruokailun, liikunnan ja kokonaisvaltaisen hyvän olon suhteen.

Pikkuhiljaa, perjantaipunnitus toisensa jälkeen, alkaa huomaamaan, että leirielämä kantaa hedelmää. Ruokatsemppaus, kollektiivinen kanssasisarten tuki ja pyyteetön kannustus on niin valtavaa tuolla leiriläisten keskuudessa, että repsahtaminen ei kovin usein ainakaan tule mieleen. Noh, viikonloppuisin tulee toki vähän höllättyä ja herkuteltuakin, mutta ruotuun palataan viivana jo sunnuntaina! Leirillä on sekin hyvä puoli, että siellä jokainen saa olla just sitä mitä on. Kaikenlaiset muutkin elämän kummallisuudet pohditaan yhdessä, jaetaan hyväksi havaitut vinkit ja suunnitellaan tulevaa...


Mun oma "uusi elämä" alkoi jo vuodenvaihteessa, ihan omasta halusta mahtua vanhoihin vaatteisiin. Siihen liittyi myös tarve vähän korjata muutenkin kurssia joidenkin elämänalueiden kohdalla. Hmm, ihan hyvällä mallilla ollaan etenemässä.
Jos vielä painoon palataan, leirin aikana on kiloja karissut reilut kolme, vuodenvaihteesta lähtien reilut neljä :D Viime viikolla sain kahdet farkut jo jalkaan ja siis kiinni... kummatkin on olleet telakalla viime kesästä lähtien, kun nappi ei ole enää mennyt kiinni ja vetskarikin vain puoleenväliin. Nyt menee!!

Kulunut viikonloppu toi tullessaan taas vähän syvällisempää elämän pohdintaa. Eilen olin erään iäkkään sukulaisen hautajaisissa. Tapasin omaa sukuani, serkkuja ja muita, joita tosi harvoin näkee ja tapaa. Tää elämänmeno on vaan kaikilla vissiin niin kiireistä ja omiin ympyröihinsä juuttunutta, että spontaaneja kyläilyjä ei tee enää tuskin kukaan. Muistan hyvin, kuinka mun lapsuudessa saatettiin pyyhkäistä serkkujen luokse tai tätille kylään, iltakahveelle. Vaikka ihan joku arki-ilta. Ja se oli ihan ookoo.

Mietin, olisiko musta lähtemään työpäivän jälkeen kaffepaketti kassissa jonkun sukulaisen tai tutun luokse kylään, ihan kutsumatta. Ei taitais olla. Epäilemättä voisin kummastua, jos ilmoittamatta mun ovella seisoisi jonakin maanantai-iltana joku odottamaton tuttu odottamassa sisäänkutsua ja iltakyläseuraa. Toki kutsuisin sisään, ehkä selittelisin kenkävuoria tuulikaapissa ja muutenkin pommin jäljiltä olevaa arkihuushollin tilaa (ja ehkä noituisin mielessäni, kun en etukäteen tiennyt vieraan tulosta)... Mutta ajatus tuntuu nykyään vieraalle, jos nyt kyseessä ei ole ihan jokapäiväinen kamu, jonka kanssa praatataan puhelimessakin lähes päivittäin.
Maailma on muuttunut.

Samaisena päivänä, eilen lauantaina, jätettiin haikeat jäähyväiset etämiehen toiselle metsäkaverille. Kaikella on aikansa, vaikka se surullista onkin. Nämä on niitä vaikeita mutta väistämättömiä juttuja eläinystävien kanssa.
Mertaranta ja Elma pitävät meidät liikkeessä ja tassujen rapina on täten edelleen taattu, mutta... kyllä se tuntuu, kun yksi on joukosta poissa.

R.I.P. Dalton <3

                                                                   


Sunnuntai-illan fiiliksin,

Ellis