Elefantti pakastimessa

Jonain alkutalven ruuhkaisena päivänä kirjoittelin siitä, miten on niin paljon asioita.
Kaikenlaisia keskeneräisiä projekteja, itseaiheutettuja asioiden kasaantumisia ja muuta elämän ruuhkaa.
Ei mitään ikävää tai kurjaa, päinvastoin - mutta paljon kaikkea pientä. Elämää.
Ja minä, viimetipan lyyli siellä kaiken keskellä!

Jotenkin mä vaan taidan olla tyypiltäni sellainen, että haalin itselleni erilaisia projekteja, töitä, harrastuksia, ... ja kaiken lisäksi kerään ja hamstraan tulevia projekteja varten kaikkea mahdollista ja mahdotonta maan ja taivaan väliltä. Ei siis ihme, että mun keltaisen talon autotalli, alakerta, pikkupuoti ja liiteri suorastaan pursuavat erilaista tavaraa ja "pääomaa", jota ei vaan voi heittää pois.
Muka.

Eihän siinä mitään, mutta kun tässä eräänä päivänä aloin miettiä, kuinka kivaa olisi, jos osaisi olla ja elää vähän minimalistisemmin. Minä siis.
Eihän siinäkään mitään, mutta täällä nyt vaan sattuu olemaan hiukan vaikeaa yrittää elää ja olla minimalistisesti. Näkisittepä.

Paljon on rakasta ja tärkeää, nättiä ja persoonallista tavaraa, josta ei voi luopua. Enkä siis edes halua. Oma persoona ja rakkaat mukana kulkeneet muistot, tavarat ja huonekalut tekevät kodista sielukkaan ja persoonallisen.
Mutta... varmaan siltikin enemmän mulla on sitä varastoitua mä-joskus-tarviin-varmasti-vielä-tuota-johonkin -osastoa, joka pitäisi vaan kylmästi kantaa kiertoon tai muuten hävittää. Oouuh... vaikeeta... niin vaikeeta. Aikaavievää. Työlästä. Ja vaatii asennetta, jota mä oon nyt itselleni etsimässä.

Töissä opetan monesti asioita konkreettisten esimerkkien kautta. Kun tekee asiasta näkyvän, se on helpompi käsittää. Niinpä mä aattelin helpottaa itseäni "kuinka elefantti syödään" -metodilla.
Päätin alkaa selkiyttää huushollia, pala kerrallaan. Jos vaikka ensin kävisin sen elefantin hännän kimppuun...
Ja suurpiirteinen kun olen, en ota suurempaa stressiä siitä, missä ajassa mun elefantti on syöty kokonaan.
Elämässä on edelleen ja jatkuvasti ruuhkaa, mutta sopivasti kuitenkin. Osaisinko sitten olla joutilaana? Epäilen.
Luulen, että mun elefantti on tällä hetkellä pakastimessa, otan sieltä pienen palan kerrallaan ja vielä tulee se päivä, kun tajuan ottaneeni viimeisen palan.
Vaan sitten, onko mulla jo uusi elefantti siellä valmiina odottamassa? Luulen niin :D

Ja vielä pieni tarkennus (luettuani juuri Hesarista Rosa Meriläisen kolumnin Hyvinvoivan naisen selittämättömästä pahasta olosta): mä olen oikein hyvinvoiva ja tää elefantin syöminen ei ahdista mua, vaan on mulle opiksi ja hyödyksi. Yksi uusi projekti, lukuisien vanhojen joukossa ;)

*** Syömisestä puheenollen... tein tänään aprillihöynäytyksen töissä. Oltiin aamupiirillä puhuttu aprillipäivästä ja aprillipiloista. Lapset olivat puijanneet mua jo vaikka millä mitalla.
Aattelin, että jos jotain sopivasti hassua tulee mieleen, käytän tilaisuuden hyväkseni. Ja niinhän tapahtui.
Ruokajonossa sanoin lapsille, että tänään ruuaksi on tarjolla sammakoita. Mutta pahus sentään, ruokana olikin siskonmakkarakeittoa, joka on lapsille vähän vieraampi ruoka, noin niinkuin ulkonäkönsä puolesta, vaikka oikein hyvälle maistuukin. Ei siinä auttanut maanittelut, parilla neidolla soppa jäi lähes kokonaan syömättä, kun epäilivät sittenkin siinä olleen sammakoita. :D

No, onneksi tarjolla oli myös salaattia ja leipää runsaiden leikkeleiden kanssa, joten jokainen sai kuitenkin vatsaansa täytettä ja päivä jatkui iloisissa merkeissä.

Kuvat eivät muuten sitten mitenkään liity aiheeseen, kunhan ripottelin Ellistä sinne tänne.
Uutta ja vanhaa :D



Iloa viikkoonne, oli se sitten kiireinen tai leppoisa!

Ellis