Kuka olet?

Eräänä iltana yllätin itseni miettimästä, kuka oikein olen. Okei... tiedän toki tarkalleen kuka olen, mutta se, millainen olen ihmisenä, on niin monimutkainen juttu, ettei se ole ihan varmaa vieläkään.
Tai ei kai koskaan?

Tämä ajatus(??)prosessi sai alkunsa siitä, kun kuuntelin hajamielisenä ja "toisella korvalla" juttua spontaanisuudesta. Siitä, miten spontaanisuus oli avannut huikeita ovia ja mahdollisuuksia haastateltavan elämässä.
Oikeanlainen spontaanisuus. Ei päätön uhkarohkeus ja sokea luottamus tuntemattomaan, vaan sellainen hetkellinen ja ohikiitävä positiivinen ajatus, joka saa tarttumaan oven kahvaan tai astumaan autoon, valmiina kokemaan jotain uutta.
Tai ilmoittautumaan mukaan uuteen juttuun juuri oikealla hetkellä. Lähtemään mukaan asioihin, joita et ole suunnitellut, mutta joiden mahdollisuutta et ole rajannut pois elämästäsi.


Olenko minä spontaani?

Kaukainen ja lämmin muisto todella spontaanista toiminnasta ajoittuu 2000 -luvun aivan alkuun. Olin siskoni luona kylässä, kun eräs tuttu soitti hänelle. Soittaja kysyi, mahtaisiko siskoni tietää ketään, kuka voisi ostaa hänen tyttäreltään koiranpennun. Allergian vuoksi pennusta pitäisi luopua nopeasti.
Istuin vieressä ja kysyin heti puhelun päätyttyä tarkemmat tiedot pennusta. Jotenkin tajusin heti, että tässä on tilaisuus, johon mun on tarkoitus tarttua.
Koska pääsin lasten kanssa katsomaan pentua saman tien, en jäänyt miettimään. Ja tietäähän sen, miten noissa tilanteissa käy... suloinen 3kk ikäinen mopsipoika muutti tavaroineen meille samana iltana! <3

Monta kertaa oon kiitellyt mielessäni, että toimin silloin spontaanisti, jonkun intuition varassa.

Saimme pitää Justuksen yli 10 vuotta - siitä tuli tosi rakas perheenjäsen. Se kasvoi yhdessä lasten kanssa, kiersi jokaisen meistä pienen mopsinsydämensä ympärille, söi kaiken, mitä eteensä sai ja nukkui kenkäkaapissa. Kerran se katosi, mutta siinä vaiheessa, kun etsinnät olisi pitänyt ulottaa oman korttelin ulkopuolelle, se löytyi päiväunilta saunan lauteiden alta. Sellainen oli Justus, joka lopulta lähti koirien taivaaseen kauniina kesäpäivänä, juhannusviikolla, sylissä ja lähellä. <3 <3

Nyt meillä on Elma. Jos ei olisi ollut Justusta, tuskin Elmaakaan - meillä siis.
Kyllä mä uskon, että oikeanlainen spontaanius ja rohkeus auttaa tekemään valintoja. Niitä kauaskantoisiakin.

Talo. Keltainen sokkeloinen tiilitalo, josta oon paljon kertonutkin, meidän Koti. Sen hankkiminen reilut kymmenen vuotta sitten oli myös prosessi, jota tietynlainen spontaanisuus ja onnenkantamoiset leimasivat. En koskaan unohda ensimmäistä yötä, jonka vietin talossa yksin. Sen tunteen, kun aamuyöllä heräsin ja muistin, missä olen. Sen ajatuksen: "mitä mä taas olen mennyt tekemään". Sen onnellisuuden, kun sitten myöhemmin ajattelin: "onneksi tein sen!" (Lisää talosta täällä)

Monta kivaa polun mutkaa olisi jäänyt näkemättä, monta kaunista orvokkia poimimatta, jos olisi aina kävellyt määränpäähän suorinta tietä.. noin kuvainnollisesti.
Tietynlainen spontaansuus on tuonut tosi paljon hyviä asioita mun elämään. Talon ja koiran lisäksi ehkä viimeisimpänä reilun parin vuoden takainen some-klikkaus. Ilmoitin itseni spontaanisti mukaan siihen aikaan toisilleen tuntemattomien porukkaan, jonka jäsenillä oli kaikilla yhteinen päämäärä. Terveellisempi ja liikunnallisempi elämä.

Tänä päivänä porukka on tiivis ja läheinen joukkue persoonallisia ja kauniita naisia. Kaksivuotiselle taipaleelle nostettiin viikonloppuna malja, jos toinenkin. Puheet hoidettiin niin, että kaikki pulputtivat yhtäaikaa, naurua säästelemättä. Ei ole sanoja kertomaan, kuinka iso merkitys tällä "tyttökerholla" jäsenilleen on. On se. Piste.

Oletpa spontaani tai et, välitä itsestäsi!

Ole sellainen kuin olet, olet syntynyt juuri sellaiseksi. Sinuksi.
Ole vahva omana itsenäsi, ei sinun tarvitse kantaa maailman kaikkia taakkoja - ainoastaan itsesi yli niiden kylmien purojen, joihin et halua jalkojasi kastaa.
Ole hyvä itsellesi, silloin olet hyvä myös toisille.
Ole surullinen silloin, kun surettaa. 
Naura aina, kun naurattaa - ja varsinkin itsellesi!
Silloin huomaat, ettei elämää ole tarkoitettu katsottavaksi kaihtimien takaa, vaan niin, että silmiä häikäisee!
-  Ellis  -


Oops, menipäs filosofisesti tää maanantai-ilta... nyt back to reality!  :D

Ellis