Eräänä päivänä marraskuussa

En tiedä teistä muista, mutta juuri kun olin vetäytymässä talvihorrokseen (niinkuin muumit), jotain tapahtui.

Näin kotimatkalla kauniin, hennon vaaleansinisen ja keltaisen taivaanrannan ja sitä vasten tumman, märän asvaltin. Taivas peilasi itseään tien pinnasta ja näytti siltä, että joku olisi levittänyt pitkän, kultaisen maton tielle.

Näin marraskuun kirkkaan, ohuen valon. Se oli kapeana kaitaleena matalalla horisontissa ja viipyi vain hetken.
Näin, kuinka rannassa aallot huuhtelivat hiekkaa ja kaislat huojuivat, niinkuin niillä ei olisi ollenkaan kylmä.
Näin joutsenet, jotka keinuivat rannan lähellä ja sukeltelivat, kun eivät olleet malttaneet lähteä.

Tuuli tarttui muutamaan suortuvaan, jotka kurkistivat pipon alta. Se oli lämmin tuuli, se tuoksui hyvälle maalle ja paljaille koivun oksille. Ei haitannut yhtään, vaikka sormia alkoi palella rannassa. Otin talteen viimeisetkin valon säteet. Ei niitä voi koskaan saada liikaa, ei ainakaan marraskuussa.

En minä muista tämmöistä marraskuuta. Vaikka loppukuusta sataisi pieniä noita-akkoja, muistan nämä alun päivät ja sen tunteen, kun ilmassa on jotain erityistä...

Melkein arvaan, miltä Nuuskamuikkusesta tuntuu, kun se istuu myöhään syksyllä sillan kaiteella ja soittaa pienen laulun marraskuulle..

Näillä fiiliksillä on hyvä tarttua kynään, sytyttää kynttilä ja alkaa piirtämään. Tai ompelemaan. Kaikkeen tarttuu ripaus onnea ja iloa. Se taas kulkeutuu eteenpäin ja... niin se hyvä kertautuu.


Kynttilänvaloa sinunkin iltaasi - ja päivänpaistetta huomiseen päivään <3

Ellis