Ketun kioski

Uskotko sinä satuihin? Minä uskon, ainakin hyvällä tahdolla sepitettyihin. Niihin, joiden myötä mielikuvitus saa siivet ja joissa löytää itsensä milloin mistäkin.

Kerron paljon töissä lapsille tarinoita ilman kirjaa. En tiedä, mistä jutut saavat alkunsa, niitä vain tulee ja lopulta huomaan, että tarina kuljettaakin minua, enkä minä sitä. Niin kävi tässäkin tapauksessa.

Ajattelin viedä teidät myös käymään Ketun kioskilla. Löysin Ketun kioskin sattumalta eräänä aamuna, kun lähdin niin kovalla kiireellä töihin, että en ehtinyt napata mitään aamupalaa.

Koska kaikki minut tuntevat tietävät, että ajan päivittäin melkoisen pitkää työmatkaa, useimmat heistä tietävät myös, että ajan reittiä, jonka varrella on ns. Keskisen suora. Se on pitkä metsäinen suora, jossa kannattaa olla tarkkana peurojen ja hirvien kanssa - heidänkin motarinsa kulkee Keskisen suoran kautta.

No, olin siis juuri Keskisen suoran päässä, kun huomasin, että kova tuuli oli heittänyt risun tuulilasille. Se oli itsepäinen pieni risu, joka ei pyyhkijöiden heiluttelusta huolimatta halunnut irrottaa otettaan tuulilasista, vaan heilui siinä ja häiritsi. Niinpä minun piti pysähtyä.

Nousin autosta ja heitin risun tienpenkalle. Olin juuri astumassa takaisin autoon, kun tuuli toi jostain nenääni aivan vastustamattoman ihanan tuoksun. Käänsin nenäni vastatuuleen ja tuoksu tuntui yhä voimakkaammin... joku paistoi jossain aivan lähistöllä vohveleita. Vai oliko se sittenkin hodarin tuoksu, paistettu kananmuna, pekoni...
Ennenkuin huomasinkaan, olin sulkenut auton oven ja astellut ojan penkalle, josta lähti pieni, kiemurteleva polku metsään. Jos ihan vähän matkaa vain, ajattelin.

Jonkin matkaa polkua kuljettuani en kuullut enää liikenteen melua. Edessä näkyi tuulenkaato, jonka juurakon takaa nousi pieni savukiemura. Paistetun makkaran huumaava tuoksu tuntui nenään ja kurkistin varovasti kaatuneen puun juuren taakse. Siellä se oli: pieni ajopuista ja laudankappaleista kyhätty hökkeli, jossa oli takaovi ja luukku etuseinässä. Kettu hääräsi kojussa tirisevän pannun äärellä ja käänteli paistinlastalla makkaroita ja kananmunia. Hänellä oli yllään esiliina, joka oli ehkä joskus ollut valkoinen, mutta nyt näki selvästi, että siihen oli pyyhitty rasvaiset käpälät moneen kertaan. Ketsuppiakin näkyi olevan essun rinnuksilla. Kettu vihelteli hiljaa ja sen kulmakarvat olivat vähän koholla.

Katselin hetken sivusta Ketun puuhailua ja rohkaisin mieleni. Koputin tarjoiluluukun tiskille ja Kettu nosti katseensa. Hän selvästi ilahtui tulostani, koska kysyi heti: "Yhdellä vai kahdella nakilla?"
"Kahdella", sain hämmennykseltäni vastattua.

Ennenkuin huomasinkaan, istuin koivupölkyn päällä syömässä ehkä elämäni parasta hodaria kahdella nakilla ja yhdellä kananmunalla. Ketun mielestä olin onnekas, koska hetkeä aiemmin kojulla oli ollut asiakkaita jonoksi asti. Mäyrä, jänis ja orava. Orava on kuulemma hiukan hankala asiakas, se yleensä vaihtaa mielipidettään viime hetkellä - juuri kun hodari on melkein valmis, se haluaakin vielä ylimääräisen paistetun kananmunan tai toisen nakin. Kettu ei kuitenkaan viitsi huomauttaa oravalle asiasta, koska orava on kioskin kanta-asiakas ja poikkeaa kojulla päivittäin.

Sittemmin olen kyllä jo oravaankin törmännyt, samoin kuin moneen muuhun kioskin asiakkaaseen. Minä olen yksi heistä, eivät he minua mitenkään kummeksu. Perjantaina autoin Kettua ripustamaan kioskin lippaan jouluvalot, mutta harmillista kyllä, ne olivat sellaiset, joissa oli pieni paristokotelo ja paristoja ei tietenkään ollut mukana.
Niinpä minä työpäivän jälkeen poikkesin ostamaan Taloushallista paristot ja jätin ne Keskisen suoran päässä olevalle bussipysäkille. Kettu oli hakenut ne sieltä ja voi veljet - kioskin lipassa palavat nyt ehkä cooleimmat jouluvalot ikinä! :)

Ketun kioski elää jo omaa elämäänsä... minä poikkean siellä, kun ehdin ja nykyään aamulla kouluun tullessani kuulen lapsilta ensimmäiseksi kysymyksen: "Kävitkö Ketun kioskilla?"

Koskaan ei kai voi olla liikaa mielikuvitusta. Se, että loihtii paikkoja ja tapahtumia, jotka pitää "kuvittaa" ja kuvitella itse, on enemmän kuin tervetullutta tässä nykymaailmassa, jossa kaikkea odotetaan valmiina eteen ja virikkeitä tunkee ovista ja ikkunoista.
Lapset toki tietävät... mutta haluavat uskoa, koska näkevät omilla silmillään, mielessään.
Mä luulen, että maanantaina poikkean Ketun kioskilla, koska Kettu lupasi mulle joulukalenteristaan yhden pussukan. Niistä pattereista, you know? ;)

Satumaisin terkuin,

Ellis <3