Toscanan auringon alla part. 1

No niin, tässä sitä ollaan. Olen löytänyt maanpäällisen taivaan, uskokaa tai älkää. Monen vuoden haaveilun jälkeen olen vihdoin päässyt Toscanaan, auringonkukkapeltojen ja huojuvien sypressien äärelle. Huokaus.

Kaikki alkoi oikeastaan jo vuonna 2004, kun eräänä pimeänä iltana palasin elokuvista. Olin joitakin kuukausia aiemmin itse tehnyt elämässäni rohkean päätöksen ja ostanut itselleni ja lapsilleni oman kodin, talon, joten ei ollut vaikeaa asettua elokuvan päähenkilön saappaisiin hänen selviytyessään impulsiivisen päätöksen jälkeen italialaisen talon remontoinnista ja uuden elämän aloittamisesta siellä. Toki, minähän olin turvallisesti kotiseudulla, eikä talostani repsottanut ikkunaluukut, mutta jotenkin vaan samaistuminen päähenkilön kirjailijattareen oli enemmän kuin helppoa.
Romanttista hömppää, sanoisi joku. Ainakin etämies, joka tuossa vieressä nyt kuitenkin myhäillen tutkii lähialueen viinitiloja ja miettii, mihin voitaisiin huomenna ajella... <3

Saavuimme Toscanaan kaikessa rauhassa sunnuntaina. Vuokra-auto löytyi helposti ja pian jo pieni harmaa Ford kiiti moottoritietä Roomasta pohjoiseen. Parin tunnin ja yhden pysähdyksen jälkeen löysimme majapaikkamme vahingossa juuri, kun olin ilmoittanut, että olemme eksyneet. Pienen kujan ja alamäen päätteeksi navigaattori ilmoitti meidän olevan perillä, vaikka edessä näkyi kuitenkin vain viiniköynnöksiä, peltoa ja muutama oliivipuu. Niin, ja jalkapallokenttä. Heti, kun pienen automme nokka kääntyi ympäri palataksemme takaisin, huomasin sen: pyöreän rautaisen kyltin, joka heilui hiljalleen kevyessä kesätuulessa ja jossa luki majapaikan nimi.

Ajoimme pitkän sypressikujan läpi ja pian edessä kohosi kiviraunion näköinen, jyhkeä rakennus, jossa oli mintunvihreät ikkunaluukut.
Hoidetusta piha-alueesta huomasi heti, että tultiin paikkaan, jota vaalittiin ja hoidettiin rakkaudella ja hyvällä huolenpidolla. Kukkaruukkuja ja korituoleja oli pitkin puutarhaa ja muutama vieras istui vehreällä allasalueella, muualla ei näkynyt ketään. Odottelusta ja huhuilusta huolimatta ketään ei näkynyt. Lopulta emäntämme otti meidät vastaan puhelimitse ja kehoitti meitä asettumaan taloksi huoneistoon, jonka ovasta löytyisi avain roikkumasta.

Viileän kivitalon portaat johtivat ensin toiseen kerrokseen, sitten vielä ylemmäs, kunnes pysähtyivät ruskean oven eteen. Lukossa roikkui avain valkoisen sydämen kanssa ja oven takaa löytyi pieni kattohuoneisto. Korkea tiiliseinä, kylpyhuoneen kattoikkuna, vinot katot, puinen iso vaatekaappi, tiililattia, korkea rautainen sängynpääty ja ne ikkunaluukut. Lintujen laulu, joka tulee suoraan sisälle.

Samana iltana ajoimme vielä muutaman kilometrin päähän Cortonaan. Tie kiemurteli vuorenrinteellä niin, että melkein huimasi. Perillä kaikki kadut olivat täynnä ihmisiä ja autoja paikallisen perinnejuhlan takia. Juhlaväki oli pukeutunut keskiaikaisiin vaatteisiin ja huilut soivat kujilla samalla, kun jonglöörit esittivät pallotemppujaan.

Koska oli sunnuntai-ilta, kaupat olivat kiinni, mutta ravintolat onneksi auki myöhäisille ruokailijoille. Ruoka maistui pikku terassilla, josta avautui ehkä yksi kauneimpia auringonlaskuja kapean kujan välissä. Taivas näytti siltä kuin joku olisi maalannut pensselillä pitkän vedon oranssia, sitten vähän keltaista ja vaaleaa vaniljaa.

Cortonan rinteen huikeat maisemat, lasi viileää toscanan viiniä ja huoleton, sydämellinen italialainen mentaliteetti, jossa kenelläkään ei ole kiire mihinkään... kiitos ja hyvää yötä!

Ellis