Vähän sitä, vähän tätä

Melkoinen viikko ollut... ja vasta puolivälissä ollaan. Tai jos tarkkoja ollaan, niin jo vähän yli.





Ensinnäkin KIITOS ihan hurjasti ja lämpimästi kaikista ihanista ja mieltä lämmittävistä blogi-kommenteista ja sähköposteista, joita kirjoititte edellisen postauksen johdosta!! Ette arvaakaan, miten paljon ne lohduttivat (ja edelleen lohduttavat) <3

Pieni ystävämme sai lepopaikan oman puutarhan rauhalliselta ja ehkä kauneimmalta paikalta: vanhan tammen alta, kukkivan juhannusruusun viereltä.
Täällä jatketaan totuttelemista siihen, että tuhinaa, kuorsausta, tassujen rapinaa ja muita tuttuja ääniä ei enää kuulu. Kukaan ei vahdi jääkaapille menijöitä, kenellekään ei tarvitse jättää viimeistä leipäpalaa. Ja kuka syö meidän marjapuskista alimmaiset viinimarjat ja karviaiset tänä kesänä?

Mutta eteenpäin on mentävä, sanoi mummo lumessa. Tai heinikossa... (voisi sopia ajankohtaan paremmin).

Keskimmäisen paras ystävä viettää meillä joka kesä muutaman päivän. Jossain vaiheessa nämä vierailut muuttuivat nimeltään leikkisästi "kesäleiriksi". Tämän viikon meillä "kesäleirillä" ollut ystävä on päässyt näkemään monenlaisten tunteiden kirjoa. Nyt, kun elämä alkaa kaiketi jotenkuten nilkuttaa eteenpäin, astuu kuvioon myös arkiset askareet, joita ei voi loputtomiin välttää. Koska meillä on juhlitaan parin viikon kuluttua kuopuksen ripille pääsyä, oli siinä oiva syy laittaa nuoriso hommiin. Tänään täällä siis oli työleiri. Kebab-palkalla.

Kuopus leikkasi nurmikkoa ja minä kärräsin neidit (=oman ja kesäleiriläisen) mattorantaan. Illalla sain hakea rannasta ihanasti mäntysuovalle tuoksuvat puhtaat matot kotipihaan kuivumaan.
Kun vielä saisi ikkunat puhtaaksi... siihen hommaan taidan joutua ihan itse.



Olen tänään yrittänyt huijata itseni ompelusten pariin. Essu alkaa olla kohta valmis ja pari kassia on leikattuna...
Huomenna voisin yrittää tarttua imuriin :)

Voikaahan hyvin kaikki ystäväiset!

Ellis