KESKIVIIKKO 6.3.2013
Klo 7.00
Istun päiväkirurgisen leikkausosaston päiväsalissa ja odotan kolmen papan ja yhden vanhemman rouvan kanssa. Venezuelan presidentin kuolema ja jokunen muu päivän polttama uutisaihe puhuttaa.
Käytävällä kiitää hoitajia, joillakin on kassi olalla ja villatakki käsivarrella, osa kantaa potilaskansioita.
Jostakin tulee ihana vastakeitetyn kahvin tuoksu.
Klo 7.20
Ystävällinen sairaanhoitaja valkoisessa housupuvussa tulee noutamaan minut huoneesta. Hän ohjaa minut huoneeseen numero 13, jossa saan vaaleanvihreät sairaalavaatteet, lukollisen pukukaapin ja esilääkityksen.
Palaan vihreisiin sonnustautuneena päiväsaliin odottamaan. Muutkin ovat sillä aikaa hävinneet vaatteiden vaihtoon jonnekin. Vanhempi rouva tulee kukallisessa aamutakissa ja päätämme odotellessa avata telkkarin.
Klo 7.50
Salskea, parrakas mies sinisessä leikkaussaliasusteessa kutsuu minua nimeltä ja esittäytyy anestesiasairaanhoitajaksi. Hän ottaa minut mukaansa ja lupaa huolehtia minusta operaation ajan. Sujahdamme leikkaussaliosaston ovista sisään.
Klo 8.00
Istun leikkaussalissa sängyn reunalla, riisun tossun ja sukan operoitavasta jalasta ja käyn makuulle.
Joku pujottaa oikeaan käsivarteeni mansetin samalla, kun vasemman kämmenen selkää pyyhitään ennen kanyylin asettamista. Pian jo tippapullo keikkuu telineessä ja suolaliuos alkaa tippua.
Hoitajat ympärillä jutustelevat hyväntuulisesti ja leppoisasti - anestesiasta vastaava hoitaja haluaa tietää, mistä musiikista tykkään. Ei mene kauaa, kun Anna Puun pehmeät sävelet kuuluvat ilmoille.
Klo 8.15
Anestesialääkäri tulee esittäytymään. Hän on rauhallinen, ystävällinen nainen, joka kertoo hymyillen, miten aikoo puudutuksen laittaa. Sitten minua jo käännetäänkin oikealle kyljelle. Tunnen, kuinka kylmä neste valuu selkää pitkin, kun iho pestään pirtulla kolmeen kertaan. Sitten lääkäri etsii sopivan nikamanvälin ja minä painan leukaa rintaan ja napaa kohti selkärankaa. Pieni nipistys ja puudutusaine on matkalla...
Klo 8.20
Olen maannut kyljelläni viisi minuuttia. Alempi eli oikea jalka on täysin puutunut, joten minut kammetaan takaisin selälleen. Anestesialääkäri tosiaan osaa asiansa, toisen jalan varpaita pystyn hyvin heiluttamaan, mutta toinen jalka on kuin sementtiin valettu. Ei tuntoa.
Joku menee kuuluttamaan kirurgin paikalle.
Hän saapuu leikkausasusteet yllään paikalle, vain silmät näkyvät, mutta tunnistan hänet samaksi mukavaksi lääkäriksi, joka polveni ja magneettikuvani tutkittuaan päätyi tähän toimenpiteeseen. Nyt ollaan tässä pistessä ja hyvä niin!
"Oma" anestesiahoitajani kyselee tämän tästä, onko kaikki hyvin. Voiko turvallisemmaksi enää tuntea oloaan, vaikka toisaalta tuntuu, että olen ihan pihalla ja toisten armoilla tilanteessa, jossa en ole koskaan ennen ollut? Hän kertoo, että salissa on aika viileä ja että pitää kertoa, jos alkaa palelemaan. Lupaan tehdä niin.
Klo 8.25
Tähystysleikkaus alkaa. Saan katsoa toimenpidettä monitorin kautta. Uskomatonta, etten tunne, miten terävä metallitähystin puhkaisee ihon polven ulkoreunalta.
Anna Puu laulaa "sanotaan..ne kolme pientä sanaa..." Katson välillä monitoria ja välillä näyttöä, jossa vilkkuu verenpaineen lukemat 119/69 ja pulssi 88.
Tunnen polven sisällä rutinaa ja näen monitorista, kuinka repaleista nivelkierukkaa poistetaan terävällä instrumentilla. Mahanpohjassa vähän huljahtaa.
Klo 8.55
Pikkuiset tähystysreiät on suljettu ompeleilla. Joku hoitajista nostaa jalkani ylös ottaakseen lakanan pois. Kun en tunne mitään, en tajua, että ilmassa heiluva raaja on oma jalkani. Se näyttää hassulta ja jotenkin muoviselta.
Klo 9.00
Heräämöstä tulee kaksi hoitajaa sängyn kanssa hakemaan minua takaisin päiväkirurgiselle. Jonkinlaisen siirtolevyn avulla ja ammattimaisilla otteilla siirryn sängystä toiseen ja huikkaan heipat ja kiitokset leikkaussalin väellä. Olo on tosiaan kiitollinen ja en voi kuin ihailla tuon ammattilaistiimin työskentelyä. Se näytti niin helpolta ja tunnelma oli koko toimituksen ajan leppoisa kuin mikä. Oma siskoni työskentelee niin ikään leikkaussalissa, mutta toisessa sairaalassa. Tänään olen saanut nähdä pienen välähdyksen hänen ammattikuntansa päivätyöstä, se on tosi mielenkiintoista.
Klo 9.05
Minut parkkeerataan sängyn kanssa heräämöön. Käteeni pujotetaan taas verenpainemittarin mansetti ja toisen käden sormeen anturi mittaamaan pulssia.
Yhtäkkiä tunnen kylmyyttä. Alan täristä niin, että hampaat kalisevat. Hoitajat tuovat lämpöpeittoa ja asettavat pienen lämpöpakkauksen rinnan päälle. Asetan jääkylmät kädet lämpöpakkauksen päälle ja alan odotella, että lämpö alkaisi vaikuttaa. Palelee, palelee. Verenpaine laskee hiukan alhaisiin lukemiin.
Heräämön mukava ja puhelias hoitaja kaivaa lukollisesta kaapista pullon konjakkia ja kaataa minulle pieneen kippoon sitä. Toiseen käteen saan mukin kuumaa kahvia. Jos näistä ei tule lämmin, mistä sitten!!
Juttelemme hoitajan kanssa uutisissa vilahtaneesta oikeudenkäynnistä, jota käydään pienen 8- vuotiaan julmasta kohtalosta. Tämä tapaus puhuttelee ihmisiä ikään, sukupuoleen tai ammattikuntaan katsomatta. Tuntuu, että kaikki voivat olla tästä asiasta yhtä mieltä: tarpeeksi kovaa rangaistusta ei näistä hirmuteoista ole lainsäädännössä olemassakaan.
Klo 9.30
Paikalle saapuu toinenkin hoitaja. Kun kaikki mittarit näyttävät hyviä lukemia, aletaan koittaa, miten jalat pelaavat. Vasen jalka, joka oli vain vähän puuduksissa, alkaa olla jo ihan normaalin tuntuinen. Hoitaja kysyy, saanko varovasti nostettua oikeaa jalkaa. Yritän kovasti ja äkkiä jalka tempautuu ylös ja samantien alas hervottoman tuntuisena - kenen jalka tämä on, ei se ainakaan minua tottele?!!
Pikkuhiljaa jalka alkaa tuntua siltä, että sitä pystyy hallitummin liikuttamaan.
Samassa sängyn viereen ilmaantuu teline, johon minut kammetaan. Telineessä on pyörät ja käsille kahvat. Nojaan siihen ja se lähtee eteenpäin, joten muuta vaihtoehtoa ei ole kuin lähteä kävelemään, jos aikoo pysyä mukana. Näin sitä mennään, hitaasti mutta varmasti.
Klo 9.45
Istun toisessa heräämöhuoneessa, nahkaisessa lepotuolissa. Edessä on kahvikuppi ja ihana voileipä, tv:stä tulee jotain ohjelmaa, johon en kuitenkaan oikein jaksa keskittyä. Selaan papereita, joita on tullut nippu eteeni: leikkauskertomus, resepti särkylääkkeitä varten, sairaslomatodistus, lasku.
Klo 10.10
Huoneeseen pyyhältää reipas fysioterapeutti. Hänellä on mukanaan tekopolvi, josta katsomme, mikä polvestani oli rikki ja miten se korjattiin. Jumppaohjeet on myös syytä käydä läpi. Sitten vielä katsotaan, onko kyynärsauvojen mitta oikea, ennenkuin jumppari saattaa minut kyynärsauvakävelylle käytävän vessaan.
Sanomme heipat ja minä jään asioilleni. Pian on jo hoitaja oven takana kysymässä, onhan kaikki varmasti hyvin. Täällä ei jätetä yksin, vaan pidetään huolta.
Klo 10.35
Palaan lähtöruutuun, huoneeseen, jossa vaihdoin aamulla aikaiseen ylleni sairaalan vaatteet. Omat vaatteet odottavat lokerossa ja alan pujottautumaan niihin.
Klo 10.45
Saan luvan soittaa keskimmäiselle tyttärelle, joka on luvannut hakea minut kotiin. Auton rattiin minulla ei ole pariin päivään ainakaan mitään asiaa.
Siirryn päiväsaliin odottelemaan kotiinlähtöä. Keinutuolissa istuu nuori nainen vihertävässä aamutakissa odottamassa hakijaa leikkaussaliosastolle. On tullut myös polventähystykseen samasta syystä kuin minä.
Kelaan mielessäni aamun tapahtumia. Kaikesta on jäänyt hyvä fiilis ja positiivinen kokemus - toivottavasti vielä jalka kuntoutuu pian!
Huokaisen. Aamulla mieleen oli hiipinyt muutama kamala ja vähän hassukin ajatus. Niitä pahimpia pelkoja, tiedättehän, kun on menossa johonkin "toisten armoille" ja suureen tuntemattomaan.
Mun pahimmat pelot jäivät onneksi toteutumatta:
a) että jalka jää tunnottomaksi operaation jälkeen
b) että jalka ei puudukaan
c) että mua alkaa pissattaa kesken operaation, enkä huomaa sitä
d) että jalasta löytyy jotain kamalampaa ja korjaamatonta
e) että jalasta ei löydykään mitään korjattavaa ja syytä kipuiluun ei siis löydy, eikä voida korjata
f) että pyörryn, oksennan tai muuten vaan sattuu jotain katastrofaalista
Hassua ja turhaa, mutta... tällaista se on, kun pientä Ellistä vähän pelottaa.
Klo 11.15
Astun hissiin, köpöttelen rauhassa autolle ja palaudun kotiin odottelemaan jalan tervehtymistä...
Olipa aamu.
Tässä vielä oma henkilökohtainen palvelusväkeni täällä kotona:
^ viihdytysvastaava, seurustelu-upseeri(tar), sohvanlämmittäjä...
^ autonkuljettaja, passaaja, koiranpissattaja, kauppakassinkantaja...
(keskimmäinen nuoriso-osaston jäsen, joka on päivät kotona lukulomalla, valmistautumassa yo-kokeisiin)
Iloa ja auringonvaloa loppuviikkoon!
Ellis
