Hmm.
Tiedättekö sen tunteen, kun on paljon ajatuksia. Niin paljon, ettei ne meinaa mahtua kulkemaan tuolla omalla pururadalla toisiaan tönimättä...
No, mä heräsin mun talviunesta jo tovi sitten. Seuraavaksi mä huomasin, että elliskalenteri eli se, joka kulkee koko ajan mukana korvien välissä, on ihan täynnä suunnitelmia, töitä, rymsteeraamista, tulevaisuuden suunnittelua, talven odotusta, kevään odotusta ja kamalaa tarvetta alkaa viimeistelemään yhtä keskenjäänyttä projektia (joka yhä on kesken..), liikkumista, käsitöitä ja ihan kaikkea mahdollista ja mahdotonta.
Kesken kaiken tässä ruuhkassa ja rytinässä huomasin myös, että maanantai-iltojen ihana ranskankurssi ei enää pysy mun vauhdissa mukana. Tai pitäiskö sanoa, että minä en pysy ranskankurssin mukana. Kas kun kotonakin pitäisi ehtiä vähän asian tiimoilta opiskella, lukea sanoja ja perehtyä. Ja kun tilanne on se, että jos en ole töissä, olen korviani myöten jossain muussa (itseaiheutetussa) projektissa kiinni. Aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen. Jos nyt sitten flunssa ei ole kaatanut sängyn pohjalle, kuten tällä hetkellä.
Mutta jokatapauksessa.Vanhanaikainen "nuku kirja tyynyn alla" -metodi ei ollut oikein toimiva.
Havahduin huomaamaan (lähes poikkeuksetta) aina sunnuntai-illan kallistuttua maanantain puolelle, että "ai niin, huomenna on ranskantunnit..." , joten sinä vaiheessa ranskankirjaan tarrautuminen ei enää oikein riittänyt. Yhtälö vain ei ottanut toimiakseen, vaikka syksyllä yltiöoptimistisena kuvittelin repeäväni mihin vain.
Yhden lisäpisteen ranskalaisen kamelin selän katkeamiseen toi eittämättä lähteminen. Kun on juuri tullut kotiin töistä ja istunut liki tunnin autossa, ei ollutkaan enää talven pimeinä iltoina itsestään selvää, että lähtee takaisin samaan suuntaan jälleen. Vapaaehtoiseti. Tosin ajomatkaa kurssille oli vain kolmasosa siitä, mitä työmatkaa, mutta kuitenkin.
Niinpä... sitä elokuun lämpiminä ja vielä valoisinakin alkuiltoina jaksaa paljon paremmin, enemmän ja oikeastaan mitä vain. Mielikuvat ja todellisuus eivät sitten kuitenkaan aina kohtaa käytännön tasolla. Ja se oma repeäminen joka paikkaan... se vaan ei toimi loputtomiin.
Äärettömän iloinen olen kuitenkin, että päätin kurssin aloittaa! Hyvä alku saa takuulla joskus, jossain muodossa jatkoa. Ja kyllä mä jo näillä eväillä sen patongin osaan käydä ostamassa!
Ainakin aion kokeilla... tiedä sitten, mitä tiskin takaa mulle ojennetaan ;)
Siis mitä suurin Pardon <3 ihana ranska. Kiva ryhmä ja paras opettaja saavat kaiken kiitokseni. Ehkäpä joskus vielä palaan, mutta nyt seison selkä suorana ja huojentuneena tämän päätöksen takana. Oui.
Tämä kielikurssijuttu sai mut pohtimaan oikeastaan sitä, miten hyvin olen oppinut tuntemaan itseni. Se armollisuus, kun kaikki ei mene putkeen, kun pitää antaa periksi... se on nykyään sellaista hiljaista hyväksymistä. Tietää omat rajansa ja pitää huolen, ettei aja itseensä ihan piippuun.
Se tuntuu hyvältä.
Ja ei muuta kuin taas kohti uusia pettymyksiä... vai miten se menikään.. ;)
Anyway, kannattaa aina pyrkiä mieluummin ajattelemaan niin, että kuppi on puoliksi täysi.
Mä luulen, että elämässä vastoinkäymisten ja pettymysten määrä on kutakuinkin vakio. Mutta se, miten ne vastaanottaa ja miten niihin asennoituu, siihen toki vaikuttaa vastoinkäymisten laatu, mutta myös oma asenne.
Ja joskus, jos ei useinkin, käy niin, että jokin takapakki ajaa asian muuttamaan suuntaansa niin, että siitä lopulta poikiikin jotain erinomaisen hyvää. Vähän vahingossa - tai sivutuotteena.
No, nyt kohta viikon podettuani flunssaa, on selkälihakset ainakin kovin vahvat. Sohvaa on nimittäin pidetty selässä ihan urakalla.
Nyt alkaisi riittämään jo kiitos tätä!
Vielä pieni farkkupäivitys. Viime viikkojen aikana on tullut pyöräytettyä jokunen matto. Leikkaamiseen menee isoin aika, mutta kyllä se virkkaaminenkin toki aikaa vie, kun välillä on pakko lepuuttaa sormia. Alkutalven saldoon kuuluu myös parin lippunauhan ja tyynyliinan vörkkiminen.
Toiveesta tyynyliinan päälle tuli union jack -lippu kaverinaan pari tavallista lippua.
Kunhan mä tästä jaksan taas tarttua kunnolla ompeluksiin ja saan yhden kassin, ipad-pussin, kännykotelon ja hamosen maailmalle, meinaan vihdoin koittaa väkertää itselleni yhden uuden prototyyppielliksen. Siitä kukaties jossain vaiheessa lisää.
Jos kaikki menee kuin siellä ruåtsinkielisessä pienessä paikassa, jossa askarrellaan :D
Mutta nyt, kippis ja kulaus, se on yskänlääkkeen vuoro.
See you!
Ellis
PS. Ihan PAKKO vielä nopsaan vinkata... kävin viime viikolla koulutuspäivän päätteeksi elokuvissa katsomassa Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin. Vähän hirvitti etukäteen. Olin nähnyt trailerin ja ajattelin, kuinka pahasti mulla nyt kenties romuttuu omat mielikuvat Ruusukujasta, mutta uteliaisuus voitti ja päätin mennä. Tuo satusarja on mulle isolla KLASSIKKO, jonka olen valehtelematta lukenut nyt viimeiset 15 vuotta ainakin joka vuosi omalle eskariluokalleni. Kuuluu mun työhön erottamattomasti ja meillä jo vähän niinkuin opetussuunnitelmaan ;) Joten, kun tunnen neljä kirjaa juonenkäänteineen kuin omat taskuni, oli jännitys kova.
Helpotus oli vielä suurempi, kun elokuva päättyi. Aivan ihana! Sadun henki oli pelastettu, vaikka tarina olikin muokattu nykypäivään, eikä kerrontaa oltu yritettykään viedä 60-luvulle, jolloin kirjasarja on nähnyt päivänvalon.
Näyttelijät, kuvauspaikat ja tarinan syvin olemus löytyi elokuvasta ihan samana kuin miten kirja on aikanaan löytänyt tiensä mun sydämeen. Mun oma Ruusukuja pystyi sulautumaan tuohon elokuvan Ruusukujaan vaivattomasti ja henkilöiden takaa löytyivät juuri ne ominaisuudet ja piirteet, jotka ovat tulleet tutuiksi tuolta kansien välistä.
Kiva on ollut myös huomata, kuinka entisiä, nyt jo isoja oppilaita on tullut nykäisemään hihasta koulun käytävällä - ihan vaan kertoakseen, että ovat käyneet elokuvissa Onskin ja Anskin katsomassa :)
Tää raina kyllä ehdottomasti päätyy mun omaan kokoelmaan, kunhan sen myyntiaika tulee!
Mutta kirjoistakaan en luovu:
Onnelin ja Annelin talo, Onnelin ja Annelin talvi, Onnelin, Anneli ja orpolapset sekä Onneli, Anneli ja nukutuskello - siinä on sellainen neljän suora, joka kannattaa kerran kokeilla.
Sarjaan kuuluu vielä Putti ja pilvilaivat sekä Putti Puuhkajasaarella. Nämä kaksi viimeistä on meillä harvemmin luettuja, näissä Ruusukuja ja sen asukkaat jäävät takavasemmalle pienen Putin seikkaillessa toisenlaisissa maisemissa.
Siis lämmin suositus ja passitus elokuviin. Todellatodellatodella. <3
EDIT.
Aika harvoin tulee mentyä yksin elokuviin. Vielä harvemmin lastenelokuvaa katsomaan, ja tässä iässä! ;)
Mä istuin ylimmällä piippuhyllyllä, ylimmässä yksinäisyydessä, välissä pari tyhjää penkkiriviä seuraaviin katsojiin. Koko muu katsojakunta koostui noin 4-10 vuotiaista lapsista vanhempineen tai isovanhempineen, porukkaa yhteensä vain kourallinen, olihan leffa jo pyörinyt viikon verran.
Mä olin selvästi lasten mielestä kummallinen, spooky täti, ainakin sain muutaman hyvin pitkän vilkaisun ja kummastuneita katseita sinne ylähyllylle.
Sitten tajusin, että multa selvästi puuttuu jotain hyvin olleellista, kun yksi pieni tyttö sanoi äidilleen:
"toi täti istuu ilman lapsia" :D
