Sinivuokot

Muhun on iskenyt joku pääsiäisnoidan kevätflunssa. Kaikki suuttimet niin tukossa, että iltapäivällä ei voinut kuin kaatua pitelemään sohvaa selässä, kunnes muistin napata äidiltäni saaman nuhapillerin. Avot, meni tunti, niin johan oli taas hengitys helpompaa ja mieli teki lähteä haravan varteen.

Kuljeskelin (=suunnittelin) pihalla ja fiilistelin tulevan kesän projekteja, kunnes huomasin rinteessä muutaman viime kesältä tutun tyypin ;)
Sinivuokot... mukavaa huomata, että ne vuosi toisensa jälkeen levittäytyvät.
Ensin, vuosia sitten, niitä oli vain pari hentoa kukkaa. Sitten seuraavana kesänä muutama lisää.
Sitten taas vähän enemmän - ja nyt jo kymmeniä. Tuskin koskaan niitä tulee ihan siniseksi matoksi asti, mutta ei haittaa, saavat kuitenkin kasvaa ja levitä ihan rauhassa. Maljakkoon ei näitä pihasta keräillä!

Mun kaulassa keikkunut nappikoru, joka on jo muutama vuosi sitten virkattu hopeoidusta kuparilangasta, on edelleen mun yksi lemppareista. Kevyt ja sopivan kokoinen. Uniikki.
Tajusin tänään, että mun nappikorun nappi on täsmälleen sinivuokon värinen.

Vuosia sitten mun kaikenlainen tuunailu sai oikeastaan alkunsa napeista ja näistä koruista, joita silloin tein kymmenittäin. Niitä tuli pyöreitä, nelikulmaisia tai kukkia - yhteistä kaikille, että käytin niihin yksityiskohtina vanhoja, kauniita nappeja.

Välillä koruihin päätyivät ihan tavallisetkin napit, jotka korussa muuttuivatkin ihan erityisiksi napeiksi. Ehkä mun lempparikoruiksi tulivat kuitenkin ne, joihin päätyivät vanhat peltinapit. 

Ne just sopivasti kulahtaneet :)

Virkkasin koruja kotona, kokouksissa, automatkoilla kyydissä istuessani, kahvilassa, kylässä... mulla oli lähes aina mukana pieni penaali, jossa oli pikkuinen koukku ja hopea-kuparilankaa, parit pihdit, lukkoja, sulkimia ja tietysti - nappeja!
Sitten aloin väkertää nappikorujen ohella tuulikelloja ja muita keittiöromu-härpäkkeitä.
Tauluja myös syntyi vanhoista lusikoista ja kupeista.
Finally, löysin elämääni vanhat farkut <3 <3

Aattelin vielä jokin aika sitten, että korujen aika on mun kohdalta ohi... kunnes muutama viikko sitten löysin vanhan pussukan lankoineen ja koukkuineen, nappeineen ja lukkoineen.

Never say never!

Ellis

Asante-asiaa ja pääsiäiskuulumisia

Mä olen jo jonkin aikaa ollut onnekas ja päässyt mukaan lukuisille safareille.
Ihan Afrikkaan asti ja ihan omalta sohvalta käsin!

Katsellut akaasian alta suuria kissapetoja, huokaillut ihokarvoja nostattavia maisemia ja värejä.
Tuntenut nenässä hiekan ja savannin pölyn ja sen, kuinka jääkylmä kuplajuoma valuu kurkusta alas auringon kuumentaman päivän jälkeen, kun saa istua retkituoliin ja nostaa jalat pienen pöydän kulmalle poninhäntä vähän vinossa...
Jaanan blogin nojatuolimatkat ovat paitsi ihanan koukuttavia ja arjesta irrottavia, myös vieneet paikkoihin, joista ei olisi voinut koskaan muuten tietää. Yksi niistä paikoista on Mogran orpokoti.

Noin vuosi sitten silmiini sattui Jaanan blogikirjoitus (kliks), josta tämäkin postaus oikeastaan juontaa. Valvoin myöhään tuona iltana ja vielä ennen nukkumaan menoa kurkistin koneelle. Vähän puolivaloilla, puolen yön tietämillä... Siellä mua odotti pysäyttävä tarina. Tosi tarina. Yhtäkkiä ei väsyttänyt , vaan ajatukset juoksivat ihan toisaalla. Yön tunteina mietin, että asiaan on pakko reagoida jotenkin, joten tartuin "kynään" ja purin tuntemukseni pieneen postaukseen:

***Olen viime päivinä miettinyt asioita, jotka pysäyttävät.

Sellaisia, jotka saavat ajatukset karkaamaan ja pienet, arkiset murheet unohtumaan suuren ilon tieltä - tai vastaavasti tuntumaan pieniltä, niin pieniltä, jonkun murheellisen tapauksen johdosta.

Joskus pysäyttävä asia voi olla uutinen lähipiiristä. Se voi olla iltapäivä-uutisen lööppi, jonka luettuasi ajattelet: ei voi olla totta!

Jonakin yöhön kallistuvana päivänä se voi olla jonkun toisen blogikirjoitus, jonka luet juuri ennen nukkumaan menoa, konetta sulkiessasi.
Se voi olla niin ajatuksia herättävä, että se herättääkin sinut juuri siinä hetkessä niin valveille, että uni ei meinaakaan enää tulla. Herättää tajuamaan, että maailma ei rajoitu näihin seiniin, ei näihin teihin tai rajoihin.
Jossain, maailman toisella puolella, on elämä, joka voi olla yhtä suuri ja yhtä onnellinen, vaikka mahtuukin pienen pieniin raameihin... omaan sänkyyn ja pieneen peltilaatikkoon.

Syntyi vastustamaton halu tehdä jotain.
Edes jotain pientä.
Tiedän... yksi korsi keossa on pienen pieni, mutta toisaalta - sekin on osa kokonaisuutta.
Tiedän... on onneksi muitakin, jotka tämä samainen kirjoitus on pysäyttänyt, lähes tyrmännyt.
Jäämme siis odottelemaan, minkälaisia keinoja ja väyliä auttamiselle avautuu.... *** (lisää täällä)

Niin ryhdyin odottamaan. Odottamaan lisää tietoa ja jotakin keinoa ja väylää auttaa ja osallistua jollakin tavalla. Nyt odottaminen voi loppua, väylä on avattu!

Tänä keväänä päivänvalon on nähnyt kolmen naisen voimin perustettu hyväntekeväisyysyhdistys
Asante ry.

Yhdistyksen sivuilta voi lukea tarkempaa tietoa yhdistyksen taustoista, näistä vahvoista naisista yhdistyksen takana, sekä niistä tarinoista ja ajatuksista, jotka ovat johtaneet Asanten syntyyn. Voit kurkata mm. Mogran orpokodin ja Matharen slummikoulun arkeen ja nähdä, mihin apu menee.
Tieto siitä, että apu menee suoraan kohteeseen, perille ilman väliportaita, on tärkeää.
Jokaisen panos, pienikin, on sekin tärkeää!

Jos sinä haluat auttaa, kurkkaa ja tutustu Asanten sivuille ja liity jäseneksi <3
Sivuilta löydät ohjeet, miten pääset mukaan - linkki löytyy myös tuosta blogin sivupalkista.
Facebookissakin voit tykätä, yhdistys löytyy nimellä Asante - matkalla parempaan.
(kuvat lainattu Asanten sivuilta Jaanan luvalla :) )

<3

Pikaiset kuulumiset muuten...
Täällä alkaa lankalauantai kääntyä iltaan. Ulkona jo hämärtää. Ensimmäinen lämpimän tuntuinen päivä ja aurikokin sitten uskalsi tulla viimein esiin.
Käveltiin etämiehen ja koirien kanssa pitkä lenkki vanhassa kuusimetsässä. Siellä oli jotenkin epätodellisen hiljaista, linnut lauloivat, mutta muuten saatiin kulkea ihan rauhassa. Jotenkin levollista - sitä tässä on kyllä kaivannutkin.
Tähän pääsiäisen aikaan on kuulunut mukavia tapaamisia, hyvää ruokaa ja juomaa, pitkiä yöunia, kirppislöytöjä unohtamatta (niistä toisen kerran lisää).
Pääsiäinen on muuten ihan melkein paras juhlapyhä. Ei lahjarumbaa, ei pakonomaista siivoustalkoota, hyvää ruokaa, muutama totaalinen lepopäivä töistä, valoa ja aurinkoa. Kevättä...

Mistä lie tulikin mieleen, että mun vanhat intohimot rautalangan vääntelyyn osoittavat taas huolestuttavasti elpymisen merkkejä. Huolestuttavaa siksi, että oon koittanut päästä keittiöromusta eroon! Paitsi pakko myöntää, ihan hyvä satsi niitä parhaita "helmiä" eli kaikkia ihania rappioromanttisia elementtejä (?) on jemmassa ;)

Tämä keittiöhärpäke aka. tuulikello päätyi ystävälleni tuliaiseksi viikko sitten - ja sen kuvasi toinen ystäväni (kiitos Kirsi).
Että kai tässä kevät on, kun niin levottomana käy ajatukset vanhojen romujen perään...

Luuta oven pielessä,

Ellis <3

Elefantti pakastimessa

Jonain alkutalven ruuhkaisena päivänä kirjoittelin siitä, miten on niin paljon asioita.
Kaikenlaisia keskeneräisiä projekteja, itseaiheutettuja asioiden kasaantumisia ja muuta elämän ruuhkaa.
Ei mitään ikävää tai kurjaa, päinvastoin - mutta paljon kaikkea pientä. Elämää.
Ja minä, viimetipan lyyli siellä kaiken keskellä!

Jotenkin mä vaan taidan olla tyypiltäni sellainen, että haalin itselleni erilaisia projekteja, töitä, harrastuksia, ... ja kaiken lisäksi kerään ja hamstraan tulevia projekteja varten kaikkea mahdollista ja mahdotonta maan ja taivaan väliltä. Ei siis ihme, että mun keltaisen talon autotalli, alakerta, pikkupuoti ja liiteri suorastaan pursuavat erilaista tavaraa ja "pääomaa", jota ei vaan voi heittää pois.
Muka.

Eihän siinä mitään, mutta kun tässä eräänä päivänä aloin miettiä, kuinka kivaa olisi, jos osaisi olla ja elää vähän minimalistisemmin. Minä siis.
Eihän siinäkään mitään, mutta täällä nyt vaan sattuu olemaan hiukan vaikeaa yrittää elää ja olla minimalistisesti. Näkisittepä.

Paljon on rakasta ja tärkeää, nättiä ja persoonallista tavaraa, josta ei voi luopua. Enkä siis edes halua. Oma persoona ja rakkaat mukana kulkeneet muistot, tavarat ja huonekalut tekevät kodista sielukkaan ja persoonallisen.
Mutta... varmaan siltikin enemmän mulla on sitä varastoitua mä-joskus-tarviin-varmasti-vielä-tuota-johonkin -osastoa, joka pitäisi vaan kylmästi kantaa kiertoon tai muuten hävittää. Oouuh... vaikeeta... niin vaikeeta. Aikaavievää. Työlästä. Ja vaatii asennetta, jota mä oon nyt itselleni etsimässä.

Töissä opetan monesti asioita konkreettisten esimerkkien kautta. Kun tekee asiasta näkyvän, se on helpompi käsittää. Niinpä mä aattelin helpottaa itseäni "kuinka elefantti syödään" -metodilla.
Päätin alkaa selkiyttää huushollia, pala kerrallaan. Jos vaikka ensin kävisin sen elefantin hännän kimppuun...
Ja suurpiirteinen kun olen, en ota suurempaa stressiä siitä, missä ajassa mun elefantti on syöty kokonaan.
Elämässä on edelleen ja jatkuvasti ruuhkaa, mutta sopivasti kuitenkin. Osaisinko sitten olla joutilaana? Epäilen.
Luulen, että mun elefantti on tällä hetkellä pakastimessa, otan sieltä pienen palan kerrallaan ja vielä tulee se päivä, kun tajuan ottaneeni viimeisen palan.
Vaan sitten, onko mulla jo uusi elefantti siellä valmiina odottamassa? Luulen niin :D

Ja vielä pieni tarkennus (luettuani juuri Hesarista Rosa Meriläisen kolumnin Hyvinvoivan naisen selittämättömästä pahasta olosta): mä olen oikein hyvinvoiva ja tää elefantin syöminen ei ahdista mua, vaan on mulle opiksi ja hyödyksi. Yksi uusi projekti, lukuisien vanhojen joukossa ;)

*** Syömisestä puheenollen... tein tänään aprillihöynäytyksen töissä. Oltiin aamupiirillä puhuttu aprillipäivästä ja aprillipiloista. Lapset olivat puijanneet mua jo vaikka millä mitalla.
Aattelin, että jos jotain sopivasti hassua tulee mieleen, käytän tilaisuuden hyväkseni. Ja niinhän tapahtui.
Ruokajonossa sanoin lapsille, että tänään ruuaksi on tarjolla sammakoita. Mutta pahus sentään, ruokana olikin siskonmakkarakeittoa, joka on lapsille vähän vieraampi ruoka, noin niinkuin ulkonäkönsä puolesta, vaikka oikein hyvälle maistuukin. Ei siinä auttanut maanittelut, parilla neidolla soppa jäi lähes kokonaan syömättä, kun epäilivät sittenkin siinä olleen sammakoita. :D

No, onneksi tarjolla oli myös salaattia ja leipää runsaiden leikkeleiden kanssa, joten jokainen sai kuitenkin vatsaansa täytettä ja päivä jatkui iloisissa merkeissä.

Kuvat eivät muuten sitten mitenkään liity aiheeseen, kunhan ripottelin Ellistä sinne tänne.
Uutta ja vanhaa :D



Iloa viikkoonne, oli se sitten kiireinen tai leppoisa!

Ellis

Tervapataa ja auringonpaistetta

Rakas Kesä!

Tiedän, että olen aikaisessa, mutta kun nyt kerran kellojakin käännetään ensi yönä, ajattelin, että voisin jo kirjoittaa.
Kyllä täällä taas sinua odotetaan!










































Puutarhakausi käynnistyi tänään virallisesti tässä pihassa, kun kaivelin vanhat kukkapurkit ja rikkinäiset marjapensaiden tuet ja verkot etelän puoleiselta seinustalta, pitkän heinän keskeltä. Miten olivatkaan sinne joutuneet... ja miten se ruohokin oli niin pitkäksi päässyt, ihan kuin ei olisi moneen kesään leikattu?!


Kun katkoin raparperinvarret (joita en ehtinyt syksyllä katkomaan), huomasin, että sieltä oli jo pilkistämässä pikkuruisia uusia alkuja. Kävi ihan mielessä, kuinkahan pitkä kasvukausi tulevana kesänä saadaankaan, kun maaliskuun lopulla raparperit tekee tuloaan? Kun nyt kerran aiot mitä ilmeisemmin tulla aikaiseen tänä keväänä, lupaathan sitten myös pysyä pitkään!

Tämä on kesässä ehkä yksi sen parhaita puolia. Alku. Kun kaikki on vielä pientä, alussa, siistiä ja hallittua.
Ei rikkaruohoja. Ei hyttysiä.
Odotus ja tietoisuus siitä, että koko pitkä kesä on vielä edessä!
Nimittäin... kun kesä ehtii ja mennään tuonne juhannuksen korville, alkaa täällä olla niin villiintynyt ja salainen puutarha, että sieltä ei meinaa löytää enää takaovea sisälle taloon.

Mä tykkään kasvattaa ja kylvää, odottaa nousevia ituja ja sitä ihmettä, että omin pikku kätösin on jotain tehty. Mutta sitten ihan jotain käsittämätöntä tapahtuu: kaikki ryöpsähtää yhtäkkiä!
Puutarhan, kukkapenkit, kasvimaan ja ojanpielet valtaa sellainen vihreä vallankumous, että mikään aika ja energia ei riitä sen aisoihin saamiseksi. Etenkin, kun puutarhurielämän lisäksi on elettävä muutamaa muutakin elämää. Ja syötävä jäätelöä! :D

Jos nyt tämän kesän ottaisi ihan iisisti. Kylväisi kasvimaan laatikoihin kahdeksan asian sijaan vaikka kolme tai neljä juttua ja koittaisi saada niistä pidettyä hyvää huolta.
Marjapensaat, nuo uskolliset ystävät kolmen vuosikymmenen takaa, pitävät ihan itse huolen itsestään. Omenasatoon ei voi hukkua, kun puput söivät ainokaisen säädyllistä satoa tuottavan puun jo viime keväänä. Raparperit kerätään ja keitetään mansikoiden kanssa mehuksi ja hilloksi. Nurmikko pidetään säädyllisessä kunnossa. Jos vaikka näin. Miltä kuulostaa?
Että ei muuta kuin tervetuloa!!

Toivoo Ellis

***

Oikeesti, ihan mieletöntä tämä kevään hurja vauhti. Muutaman valkolumisemman kuvan sain huijattua kameralle parin viikon takaisen takatalven aikaan, mutta ei jää epäselväksi, että kevät on jo pitkällä, kun joutsenetkin jo olivat palanneet talvilomiltaan.

 Koulun pihassa on jo juostu tervapataa...

... ja vietetty lähimetsässä seikkailupäivää mm. vaijeria pitkin laskemalla!

Iloa ja auringonsäteitä maaliskuun viimeiseen viikonloppuun!

Ellis

Laukkuja ja arvoituksia

Ah, mikä aarre löytyi kaapin kätköistä. Niin pieni, ettei ihmekään, että on meinannut vallan jäädä isompiensa jalkoihin.

Kukaanhan ei varmaan ole hoksanut, miten mä keräilen ...hmm... no, kaikenlaista. Miksen siis laukkujakin ;)
Onhan noitä siunaantunut, ihan omastakin takaa - siis noita farkkuelliksiä - mutta jostain syystä myös kirpparilla mun käteen tarttuu hyvin helposti vanhat pikkulaukut.
Nahkaiset ja hiukan kulahtaneet. Arvonsatuntevat. Ne vähän jo juhlissa käyneet ja kuluneeksi halatut. Taksin takapenkille unohdetut, huulipunaa ja salaisia viestejä kantaneet yksilöt!

Sain syyn kaivaa pikkulaukkuarmeijan esille, kun joku tuolla somen kaupallisella foorumilla kyseli pikkuista mummunlaukkua, semmoista muumimammaveskaa. Mä heti ajattelin, että mulla voisi olla sellainen joutilaana. Ehkä kaksikin. Lopulta niitä löytyi kahdeksan (!!!)
Noh, ihan kaikki kahdeksan eivät toki olleet muumimammaveskoja, mutta oivallisia pikkulaukkuja kylläkin.
Yksi näistä osoittautui aarteeksi, tietämättäni. Ei rahallisesti kovin kalliiksi, mutta laadullisesti ja ominaisuudeltaan sellaiseksi, josta en enää yritä päästä itse eroon.

Laukun paksuun, viskinväriseen nahkaan on painettu merkki La Sella ROMA.
Kuuklettamalla löytyi pieni italialainen nahkaverstas, jossa käsin tehdään laukut, kukkarot sun muut tuotteet. Tämä mun oma on jotain aikaisempaa tuotantoa, sen verran kulahtanut (hyvässä mielessä) yksilö on kyseessä, mutta malli ja oikea koko löytyi.

Vaikkei tunnetusta merkistä olekaan kyse, on silti laatu taattua ja näytti tuolla sarjansa pienimmällä kaunottarella hintaakin uutena olevan yli sadan euron. Vaikka ehän se hinta mikään mittari ole, pääasia, että muuten sattuu silmää miellyttämään!
Maksimissaan viisi euroa olen tuosta pulittanut kirppiksen kassalla, monta vuotta sitten.
Tunnustan, että pieni viskibägi (joksi sen nimitin) on pyörinyt omassakin kirppiskasassa
ja muistaakseni ollut tarjollakin ainakin kerran, josta on kantautunut kotiin takaisin. Lucky me!
Kooltaan se on juuri mainio piilottamaan pienen, litteän viskipullon. Vai kuulostaisko liköörilaukku hienommalta?  (...niinkuin mä sellaisia piilottelisin tuohon  :D)

Ei kai naisella voi olla liikaa laukkuja?
Kengistä puhumattakaan.



Lomaviikko täällä uhkaavasti lähentelee loppuaan. Ihana loma: pitkään nukuttuja aamuja, joutilaisuutta, ystäviä, aikaa.
Tässä vielä kuva-arvoitus eräästä i*h*a*n*a*s*t*a ja idyllisestä kahvilasta, jossa istahdin pienen hetken (laskiaispullan) verran ystäväni Viipin kanssa.

Jos tiedät, missä Viipin kanssa istumme, kerro - saat pienen yllätyksen :D


Ellis

Suvisoppaa ja sulanutta lunta

Lomaviikko on startannut täällä soppaa keitellessä. No, jos tarkkoja ollaan, tämä keitto keitettiin jo eilen, mutta koska sitä tuli sen verran iso kattilallinen, päätyy se ruokapöytään vielä tänäänkin. 

Mikään ei maistu niin hyvälle, kuin kesällä uusien perunoiden ja tuoreiden kasvisten aikaan keitetty kesäkeitto - paitsi mummun ahvenista keittämä kalakeitto - mutta kun talvi näköjaan meni jo menojaan, aattelin korkata kesäkeittokauden tässä ohimennen. Vähän etuajasa, ihan vanhoilla perunoilla ja pakastealtaan antimilla.

Kuorin ja pilkoin kattilaan muutaman ison perunan. Kun olivat kiehuneet noin 10 minuuttia, heitin sekaan kaksi pussia sekavihanneksia - niitä, joissa on porkkanaa, herneitä, papuja ja kukkakaalia.

Taas kattila porisi noin 10 minuuttia, jonka jälkeen lisäsin reilut puoli litraa maitoa (ostin punaista maitoa tähän tarkoitukseen), yhden purkin lilaa Ruokacremeä ja ruususuolaa.

Kun keitto oli kiehahtanut tämän jälkeen, tarkistin suolan ja heitin sekaan peukalonpään kokoisen palan (tai noh, kahden peukun ;)) voita.

Koko hommaan meni aikaa noin puolisen tuntia.

Nyt tuuppaan herneet likoamaan. Ette varmaan arvaa, mitä keittoa huomenna on?! 

Ai niin, meillä on ruokakunnassa yksi, joka ei ole mitenkään ihastunut keittoihin. Ei kuulemma nälkä lähde, pitää olla "kunnon" ruokaa. Nuorukainen siis kiertää soppakattilat kaukaa, jos vain mahdollista. Onneksi pekoninakit ja eilen toiseen tarkoitukseen keitetyt perunat pelastivat tilanteen! :)

Ja kasa lättyjä, jotka menivät alta aikayksikön. Jotka muuten tulivat sopivasti siitä punaisen maidon lopusta, mikä keitosta jäi.

Nyt jatkamaan toista projektia, johon ei enää tarvita kuin ehkä yksi oikeanvärinen lahje ja sakset. Niin ja virkkuukoukku! 

Ei, kyseessä ei ole pianotuolin päällinen, vaan matto, joka on tuossa telakalla odottelemassa valmistumistaan.

Hiihtämisen sijaan saatan myös päästä jatkamaan haravointia siitä, mihin se syksyllä jäi. 

Enpä äkkiä muista tämmöistä hiihtolomaa...

Maanantaiterveisin,

Ellis

Nopea yhden illan juttu!

Nopsat terkut Voice of Finlandin mainostauolta!

Tänään alkoi L*O*M*A !  Jee!!
Sen kunniaksi ruokakaupasta vähän herkkuja, lohi uuniin, valkoviini kylmään ja matot pikapikaa ulos tuulettumaan. (APUA! Siellä ne matot on vieläkin... ulkona :D)

Pikaisen siivouksen ja paikkojen suorimisen tiimellyksessä käsiini osui vanha villapaita. Paita on pyörinyt meillä, ollut jemmassa vuosikausia, kunnes huoneiden muuton yhteydessä ja kässäkaappeja tyhjennellessä kantautui uuden ompeluhuoneen sohvan päälle muutaman muun kohtalotoverinsa kanssa.

Tämän paidan muistan erityisesti: etämies oli kerran vahingossa heittänyt lempivilliksensä väärään pesuohjelmaan. Sehän tietenkin kutistui miehelle käyttökelvottomaksi, mutta palveli vielä pari talvea meillä nuorimmalla. Sopivan pehmeäksi ja lämpimäksi huopuneena. Jotain jatkokäsittelyä varmaan paidalle kaavailin jo silloin, kun en paitaa pois heittänyt.

Yhtäkkiä mainostauolla tartuin saksiin ja nappasin paidasta suorakaiteen muotoisen palan, toisen valmiin sivusauman hyödyntäen. Eikä muuta kuin koneelle surauttamaan yksi nopea sauma! That´s it!

Helman resori oli sopivasti venynyt, joten tämä kauluri istuu kaulaan kuin siihen tehty. Vähän somistetta vielä fiiliksen mukaan. Ja pieni *ellis* vanhasta lakanakankaasta ;)

Nyt täällä muuten pyörii ruudulla jo villinlännen seikkailut. Mä taidan laittaa kaulurin kaulaan ja kipaista ne matot sisälle.  Taitavat olla jo aika raikkaita...

Mukavaa perjantai-iltaa ja viikonloppua!

Ellis

PS. Ai niin, melkein unohdin - Ellis meni facebookkiin!
Tuolta sivupalkista sähköpostiosoitteen alta löytyy suora linkki sinne, jos joku tykkää sitä kautta täällä piipahtaa :) Laitan sinne myös silloin tällöin käsitöitä, jotka etsivät uutta kotia.
Toki niitä voi sähköpostilla edelleen kysellä tätäkin kautta :)