Pintaa

Valossa ja auringossa näkyy taas kaikki värit, sävyt, pinnat. Pölystä puhumattakaan...
Siksiköhän niin rakastan rosoisia pintoja ja epätäydellisiä muotoja. Pölyt piiloutuvat ja varjot leikkivät valon kanssa. Epäsäännöllisyys pinnassa tuo eloa jopa kylmään kiveen.



Tämä takka oli alkujaan keltainen, kuten talon ulkokuori. Tummanruskeilla saumoilla. Katselin sitä yli ensimmäisen talven, kunnes se sai valkoisen värin pintaansa. Tykkään, että sopii hyvin tuohon kivikasaan. Monta kertaa olen huomannut, kuinka silmä pysähtyy lepäämään valkoisen eri väreihin.



Elämäkin on kai parhaimmillaan vähän rosoista, epätäydellistä. Ei liian siloiteltua ja tasaista. Onkohan se tää ikä, jossa tuntuu hassun hyvältä jopa tuijottaa takkaa ja miettiä, että elämä on iso, hauska seikkailu. Sinänsä ikä on vain numeroita, eikä sitä tule edes miettineeksi. Paitsi silloin, kun joku kysyy sitä tai kuulet jälkikasvun suusta olevasi keski-ikäinen :) Heh, ihana sana! Mutta tottahan se on.
Paras ikä tähän mennessä, sanon ja tarkoitan.
Ihanaa olla sinut sen ihmisen kanssa, jonka nahoissa asuu. Vuosirenkaat ja rypyt kuuluvat kalustoon sopivassa suhteessa ja eletty elämä saa vähän näkyä, kauniisti. Rypyt kertovat nauruista, joita on naurettu ystävien ja perheen kanssa. Muut kulumat ja kolhut niistä kuopista, joista on kiivetty ylös ja joiden kautta on matka jatkunut taas eteenpäin.

Tämmöisiä sunnuntai-illan pohdiskeluja. Innoittaja näihin pohdintoihin on tuossa selän takana. Valkoinen takka, nyt illan hämärässä vähän harmaaseen vivahtava.


Halit,

Ellis